En tiedä liittyykö tämä yhtään itsetuntoon, mutta en löytänyt oikein sopivaa palstaa.
Tämä vuosi on ollut minulle jostain syystä aika rankka. Talvella ihastuin palavasti erääseen poikaan. En tuntenut häntä, enkä tunne. Harmi. En voinut koulussa pitää silmiäni erossa hänestä. Häntä katsoessani olin kuin kuuro, sillä en voinut keskittyä muuhun. Olisin voinut tuijottaa häntä ikuisuuden. Otin pojasta selvää paljon asioita, mutta en saanut koulun loppuun menessä edellytystä. En vain pystynyt tekemään mitään.
Sitten kaamea kesäloma alkoi, jonka en olisi halunnut alkavan. Tiesin, että en näkisi poikaa enää niin usein. Vaikka hän kyllä asuikin lähellä. Näin häntä pari kertaa loman alussa.:)
Vähän aikaa sitten sain kuulla, että ko. poika seurustelee. En ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi koko asiaa ja nyt se ärsytti minua. En kyllä tiedä, pitääkö tieto paikkaansa, sillä henkilö joka sen kertoi ei ole luotettavimmista päästä. Hän oli myös ihastunut minuun, joten hän olisi voinut keksiä sen syyksi, että en enää yrittäisi sitä poikaa. Mutta joo, ehkä en vain halua uskoa, että se on totta.
Heti kun olin saanut kuulla tuon pojan seurustelusta, näin hänet seuraavana päivänä. Hän käveli ohitseni ihan läheltä. Silloin sydäntäni viilsi. Tuntui kamalalta katsoa häntä, aivan erilaiselta kuin ennen.:(
Talvesta eteenpäin kaikki tuntui masentavalta. Se poika oli lähes ainut asia, jota ajatellessa tunsin aitoa iloa. Mutta elin ajatuksissani. Maan päälle on aina ikävä palata. Nykyään haaveilukin satuttaa kun tiedän, että se ei koskaan tule olemaan totta.
Nykyään olen masentunut. Minulla on kokoajan todella tyhjä olo. Istun kaiket päivät yksin koneen ääressä kuuntelemassa musiikkia. Minulla ei edes ole erityistä syytä olla koneella, mutta ei ole muuta. Ne vähät kaverit, joita minulla on, eivät ole kotona. Aina jossain.
Masentunut, tyhjä olo. Olen vaan aina niin yksinäinen. Musiikki ainut seurana.:) Onneksi edes se. Mutta unelma poikaystävästä, joka rakastaisi minua tuntuu mahdottomalta. En osaa ajatella, että sellainen voisi olla totta. Sellainen ei voi olla totta. Minun elämässäni.
Elämässäni ei ole tapahtunut oikeastaan mitään kehuttavaa miesasioissa. Ehkä vielä joskus... Kun vaan jaksaisi uskoa.
En tiedä, mutta oikeastaan inhoan itseäni. Kun katson peiliin, en näe ikinä mitään positiivista. Katson vaan, enkä näe mitään kehuttavaa. Olen tosi ruma, vaikka useasti minua on kauniiksi kehuttu. Hyi. Ja minulla on paha tapa vertailla itseäni muihin, jolloin inho itseäni kohtaan voimistuu. Olen kateellinen kaikille, jotka seurustelevat onnellisesti. Kaikille, joilla on elämä. Joskus tuntuu, että tahdon kuolla.
Minulla ei oikeastaan ole paljon sellaisia ihmisiä, joille kertoa tunteeni. Yksi kaverini tietää aika paljon, mutta ei kaikkea, läheskään. Hän on ainut, jolle olen kertonut. Ja äidille en voi kertoa, ei ymmärtäisi. Vaikka onhan äiti kysynyt monesti, että onko jokin huonosti. Olen kuulemma nykyään niin apaattinen ja tylsä. Tottahan se on.:( Mutta...
Onko kenelläkään samanlaista tunnetta? Tai ollut? Miten siitä selvisi? Onko tämä yleistä, tai edes normaalia?
Kivaa olisi jos joku jaksaisi lukea ja vielä vastata. Kiitos.:)
Tämä vuosi on ollut minulle jostain syystä aika rankka. Talvella ihastuin palavasti erääseen poikaan. En tuntenut häntä, enkä tunne. Harmi. En voinut koulussa pitää silmiäni erossa hänestä. Häntä katsoessani olin kuin kuuro, sillä en voinut keskittyä muuhun. Olisin voinut tuijottaa häntä ikuisuuden. Otin pojasta selvää paljon asioita, mutta en saanut koulun loppuun menessä edellytystä. En vain pystynyt tekemään mitään.
Sitten kaamea kesäloma alkoi, jonka en olisi halunnut alkavan. Tiesin, että en näkisi poikaa enää niin usein. Vaikka hän kyllä asuikin lähellä. Näin häntä pari kertaa loman alussa.:)
Vähän aikaa sitten sain kuulla, että ko. poika seurustelee. En ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi koko asiaa ja nyt se ärsytti minua. En kyllä tiedä, pitääkö tieto paikkaansa, sillä henkilö joka sen kertoi ei ole luotettavimmista päästä. Hän oli myös ihastunut minuun, joten hän olisi voinut keksiä sen syyksi, että en enää yrittäisi sitä poikaa. Mutta joo, ehkä en vain halua uskoa, että se on totta.
Heti kun olin saanut kuulla tuon pojan seurustelusta, näin hänet seuraavana päivänä. Hän käveli ohitseni ihan läheltä. Silloin sydäntäni viilsi. Tuntui kamalalta katsoa häntä, aivan erilaiselta kuin ennen.:(
Talvesta eteenpäin kaikki tuntui masentavalta. Se poika oli lähes ainut asia, jota ajatellessa tunsin aitoa iloa. Mutta elin ajatuksissani. Maan päälle on aina ikävä palata. Nykyään haaveilukin satuttaa kun tiedän, että se ei koskaan tule olemaan totta.
Nykyään olen masentunut. Minulla on kokoajan todella tyhjä olo. Istun kaiket päivät yksin koneen ääressä kuuntelemassa musiikkia. Minulla ei edes ole erityistä syytä olla koneella, mutta ei ole muuta. Ne vähät kaverit, joita minulla on, eivät ole kotona. Aina jossain.
Masentunut, tyhjä olo. Olen vaan aina niin yksinäinen. Musiikki ainut seurana.:) Onneksi edes se. Mutta unelma poikaystävästä, joka rakastaisi minua tuntuu mahdottomalta. En osaa ajatella, että sellainen voisi olla totta. Sellainen ei voi olla totta. Minun elämässäni.
Elämässäni ei ole tapahtunut oikeastaan mitään kehuttavaa miesasioissa. Ehkä vielä joskus... Kun vaan jaksaisi uskoa.
En tiedä, mutta oikeastaan inhoan itseäni. Kun katson peiliin, en näe ikinä mitään positiivista. Katson vaan, enkä näe mitään kehuttavaa. Olen tosi ruma, vaikka useasti minua on kauniiksi kehuttu. Hyi. Ja minulla on paha tapa vertailla itseäni muihin, jolloin inho itseäni kohtaan voimistuu. Olen kateellinen kaikille, jotka seurustelevat onnellisesti. Kaikille, joilla on elämä. Joskus tuntuu, että tahdon kuolla.
Minulla ei oikeastaan ole paljon sellaisia ihmisiä, joille kertoa tunteeni. Yksi kaverini tietää aika paljon, mutta ei kaikkea, läheskään. Hän on ainut, jolle olen kertonut. Ja äidille en voi kertoa, ei ymmärtäisi. Vaikka onhan äiti kysynyt monesti, että onko jokin huonosti. Olen kuulemma nykyään niin apaattinen ja tylsä. Tottahan se on.:( Mutta...
Onko kenelläkään samanlaista tunnetta? Tai ollut? Miten siitä selvisi? Onko tämä yleistä, tai edes normaalia?
Kivaa olisi jos joku jaksaisi lukea ja vielä vastata. Kiitos.:)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Unohdat sitten ajan myötä sen pojan tai löydät jonkun toisen. Toivottavasti. Tai ainahan voi toimia. Vaikea sanoa mitään kun mä niin myöhään herään siihen että olen pitänyt jostain niin sitte onjo ehtiny käydä köpelösti ja itseluottamus tuolla on olematon. Ehkä joku toinen osaa auttaa paremmin.
Ei nyt tiedä minkä ikäinen olet mutta luultavasti löytyy viälä "uusi syy" elää ja kannattaa ajatella että elämässä on muutakin, no mainitsit musiikin. musiikki on hyvä juttu
rakkauteen. Ala katsoa samalla lailla jotain toista tyyppiä, huomaat saman ilmiön, sydän tykyttää jne.
Mee jonnekkin ulos kuuntelemaan musiikkia, puistoon tms. Tapaat uusia kavereita. ota siellä uus silmätikku, niin huomaat, menee heti paremmin.
Se poika oli vain sun luoma haavekuva.
Mene ja lainaa kotimainen elokuva: LOMA ja katso se. Huomaat, mitä haaveelle tapahtuu kun siitä tulee toota!
siis TOTTA ei toota
Viime vuosi oli tosi rankka koska "erosin" parhaasta ystävästäni joka oli ollut jo monia vuosia. Silloin ei ollut oikein ketään kaveria ja istuin kaiket päivät koneella ja kuunnellen musiikkia. Olin todella masentunut ja väsynyt aina. Löysin netistä kavereita, mutta ei niillekkään voinut jutella omista ongelmista. Kaikkea pahensi vielä se, että en ole koskaan seurustellut ja pojat ovat aina torjuneet minut, sekä elän haaveillen niinkuin sinäkin ja isku todellisuuteen voi olla pahempi kuin luulee.
Onneksi olen löytänyt tänä vuonna kavereita, mutta en voi jutella heille mistään, en tunne että he olisivat oikeita ystäviä.
Vieläkin itken itseni uneen vähintään kerran viikossa. Kukaan saman kokenut ei voi tietää miltä se tuntuu, eikä voi ymmärtää.
Jaksa uskoa onnelliseen tulevaisuuteen, niin minäkin olen yrittänyt jo viisi vuotta mutta valoa ei näy. Ei kovin rohkaisevaa :)
Halusin vain sanoa että et ole yksin yksinäisyytesi ja ongelmiesi kanssa, on meitä muitakin..
Muistan kun menin seitsemännelle luokalle, minua vuoden vanhempi poika sai sydämeni aivan sekaisin. En ollut jutellut hänelle, enkä edes tiennyt hänen nimeään, mutta kun katsoin häntä silmiin niin tuntui niinkuin koko maailma olisi alkanut pyörimään. Noh, siinähän se ylä-aste meni, tuijotin ja haaveilin tästä pojasta, kahdeksannella luokalla otin häneen yhteyttä tekstiviestitse ja hänkin vaikutti pitävän minusta. Yhdeksännellä luokalla olin edelleen häneen palavasti ihastunut ja aloimme pikkuhiljaa jutella koulussa, ja taisimmepa tavatakkin muutaman kerran..kuulostaa ehkä siltä että kaikki meni nappiin?
Nyt menen lukioon ja minusta tuntuu yksinäisemmältä kuin koskaan. Tämä poika, elämäni rakkaus on edelleen kuvioissa, mutta hän ei tahdo seurustella kanssani. Hän kyllä soittelee ja lähettää viestejä mutta eitahdo olla mun kanssa. Tämä on luultavasti suurin syy miksi olen ollut pitkän aikaa masentunut, hyvin yksinäinen ja itsetuntoni on kärsinyt valtavasti. Minulla ei ole mitään elämää, enkä voi edes kuvitella seurustelevani jonkun muun pojan kanssa. Myös minä tunnen vihaa ja kateutta seurustelevia tai muuten vain onnellisia ihmisiä kohtaan. Tuntuu kuin puolet minusta olisi kadonnut jonnekkin, enkä ole enään ollenkaan oma itseni. En osaa enään nauraa enkä iloita mistään, ja aamulla kun herään, toivon että olisi jo ilta. Kaipaan hirveästi läheisyyttä ja hellyyttä, että joku rakastaisi. Tuntuu ettei enään jaksa elää.
Minusta on silti jotenkin lohduttavaa tietää että on ihmisiä jotka tuntee samoin kuin minä, kun välillä tuntuu että on yksin kaiken ulkopuolella.
Ehkä sinun kannattaisi ottaa yhteyttä tähän poikaan jos hän lopettaa seurustelunsa?
(myös)
hyvin tyhjäolo..
ennen oli sentään masennus.. nyt ei mitään, ei siis oikeasti yhtikäs mitään...
eikä ole koskaan ollutkaan... toivon että se joskus vielä tulisi, onni ja ilo elämääni mutta kun katson itseäni peilistä, itseni sisintä... en vain löydä mitään, on kuin kasvoni olisivat lopullisesti kadonneet ja sisimpäni myös...:|
minussa ei ole enää mitään, ei sitä suurta tuskaa tai pelkoa kun olin pienempi...
usein tuntuu kuin olisin ilmaa jota ei kukaan huomaa, josta kukaan välitä, jota kukaan ei mieti... tahtoisin vain mennä pois tästä maailmasta jossa ei ole minulle mitään, jolle minulla ei ole mitään tarjottavaa... en osaa tehdä mitään, en uskalla tehdä mitään, en jaksa enää tehdä mitään, en tuntea... vain yhden asian itsestäni syvältä jostain löydän, rakkauden ihmisiä maapallolla kohtaan paitsi itseäni...
en vihaa itseäni mutta en myöskään rakasta, en tunne tai ajattele enää mitään itsestäni rehellisesti.... kaiken olen kadottanut, voinko täältä pohjalta enää nousta, en usko sillä voimani ovat kaikki kadonneet myös ja olen niin pohjalla etten enää huomenna ole pohjalla vaan olen "ei-missään"... jossain missä jopa vimmeisimmätkin ajatukseni, (mieleni) katoaa ja minua ei ole, vain ruumiini joka yhä kituaa maanpäällä, yrittäen kävellä.