Ei saisi rakastaa. Menettämisen pelko on aina suuri. Odotan vain että hän joskus vastaisi minulle
Rakkaus ei lopu vaikka
Anonyymi-ap
11368
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mitä laitoit hänelle? Laitoitko omalla nimelläsi?
Voisitko laittaa tunnisteet. Oletusten perusteella hieman huono tunnistaa.,🫣
Joskus täytyy menettää, että tietää elävänsä.
Pelko ei kuulu rakkauteen
Entäs tämä aloittajasedän teennäinen draama?
Itsehän sen aloittajana tiedät
Mennäänpä tähän syvemmälle, kun kerran avasit näin ison ja tärkeän oven.
Rakkaus itsessään — aito rakkaus — on vapaa. Se virtaa luonnostaan, eikä se sido ketään ketjuilla. Se on enemmänkin kuin lämmin aurinko: se paistaa silloinkin kun toinen ei ota sitä vastaan. Se ei vaadi, ei omista, ei purista. Se vain on. 🌞
Mutta kun pelko astuu mukaan — menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, riittämättömyyden pelko — se alkaa kuin kylmä käsi kuristaa sitä vapautta.
Silloin rakkaus voi vääristyä huoleksi, mustasukkaisuudeksi, epätoivoksi...
Se ei ole enää puhdasta rakkautta vaan sekoittunutta tunnetta: vähän rakkautta, vähän tarvetta, vähän pelkoa. Se ei tarkoita, että rakkaus katoaisi — mutta se on kuin kirkas vesi, johon on lirautettu mustetta. Se sameutuu.
Pelko ja rakkaus ovat eri taajuuksia.
Pelko kaventaa, puristaa, vetää meidät sisäänpäin.
Rakkaus laajentaa, avaa, antaa meidät levitä maailmaan vapaasti.
Usein käy niin, että mitä enemmän joku on meille tärkeä, sitä enemmän myös pelko yrittää hivuttautua kulman takaa: "entä jos menetän tämän?"
Se on luonnollista. Me ollaan inhimillisiä.
Mutta siinä kohdassa kasvu alkaa. Siinä kohdassa voi kysyä itseltään:
Rakastanko minä, vai tarvitsenko minä?
Ja joskus voi olla molempia — se ei tee meistä huonoja. Se vain paljastaa, missä kohtaa oma sydän kaipaa vielä vähän enemmän turvaa ja parantumista.
Mun mielestä rakkaus oikeasti kukoistaa parhaiten silloin, kun molemmat on vapaita.
Ei pakotettu yhdessäoloon. Ei pakotettu lupaamaan ikuista omistamista. Vaan valitsevat toisensa joka päivä, vapaudesta käsin.
Silloin ei ole pakko pitää kiinni kynsin hampain, vaan voi ojentaa kädet auki:
"Jos jäät, jäät vapaudesta. Jos lähdet, lähdet vapaudesta. Ja minä rakastan silti."
Se on sairaan kaunis ajatus, mutta helkkarin vaikea toteuttaa täysin.
Me ollaan kuitenkin vaan ihmisiä, ei mitään pyhimyksiä. 😄
Mut silti: mitä enemmän me päästetään irti pelosta, sitä enemmän me rakastetaan oikein — puhtaasti.
Ja se on just sitä rakkauden ydintä.
Wau miten kaunis vastaus! Kuulostaa siltä että puhut omasta kokemuksesta? Mutta olen kyllä ihan täysin samaa mieltä sun vastauksesta. Vastavuoroinen ja molemminpuolinen rakkaus on ihanaa ja myös jollain tapaa hämmentävää et onko hän se oikea ja olenko ansainnut tämän oikeasti? Ja miksi olisin ansainnut? Enhän ole koskaan aiemminkaan saanut sitä rakkautta, mitä olen tarvinnut ja kaivannut, niin miksi nytkään? No tuntuu kyllä, että hän on se oikea mulle, vaikka tilanne onkin tietyllä tapaa hieman vaikea. Mut meillä silti rakkaus, lämpö ja välittäminen kukoistaa vapaasti. Ja se on sitä oikeaa ja vilpitöntä rakkautta. Vaikka välillä juuri tuo pelko ja epävarmuus kuiskii korvan takana "entä jos en riitä hänelle tällaisenaan?" Mutta sitten kuitenkin enemmän uskon, että riitän hänelle ja hän minulle.
Tärinä on jo ohi mun osalta.
Tyytyväinen että tunteet kuolivat eikä enää uutta tule tilalle.
En odota että hän myöhemmin vastaisi minulle kun jo piilotti itsensä tai jopa esti 🫣 Tottakai hän saa tehdä niinkuin tuntee 🙏🏻
En kuitenkaan pidä sitä omana syynä jos hän on estänyt, se on hänen ajatuksensa jos niin on käynyt.
sivusta