Lueskelin mielenkiinnolla keskustelua islamista ja päätin kirjoittaa hieman minun mielipiteitäni asiasta. En ole itse mikään uskovainen ihminen, en kuulu mihinkään uskontoon...
Isäni on Marokkolainen ja islamilainen. Ei kuitenkaan mikään kiihko uskovainen, ei rukoile, mutta tietyt islamilaiset tai oikeastaan MArokkolaiset kultturi periaatteet hyvin tiukassa hänessä. Olen ikäni ollut sitä mieltä, että minusta ei islamilaista tule, luonteen lujuuteni on ollut suurin esteeni tähän. Marokkolainen kulttuuri eikä islam kiinnosta minua juuri ollenkaan. Olen ikäni asunut Suomessa (myös syntynyt) joten olen peri suomalainen... Isäni ei tätä ymmärtänyt eikä ymmärrä. Olen aina ollut sitä mieltä, että Suomessa suomen tavalla... Päätin jo nuorena, että otan itselleni suomalaisen miehen, sen luotettavan lutusen pikku karhun ;))) Meillä ei kotona koskaan ollut mitään suurempia selviä naisten alistamisia, tai en huomannut sitä ennen kuin lähdin omilleni. Tämäkin lähteminen tapahtui karkaamalla. Olin ihastunut erääseen "poikaan" (olin tuolloin 19v.) Isäni sai sen tietää ja suuttui minulle silmittömästi. sain korvilleni ja en sitten vain yksinkertaisesti jaksanut ja karkasin kotoa. Mukanani päällä olevat vaatteet ja hieman rahaa. Kuusi vuotta meni ennen kuin isäni "antoi anteeksi" karkaamiseni. Kaksi vuotta meni ja sain toisen lapsení, suomalaisen miehen kanssa. Lapsestani tuli miehen mukaan ortodoksi, ja tästä isäni jälleen suuttui ja pisti välit poikki kanssani. Olemme nyt olleet näkemättä neljä vuotta. Välillä mietin, että olisi mukava nähdä isää, ihan lastenikin kannalta, mutta välillä tunnen elämän olevan helpompaa kun ei tarvitse miettiä koska tekee väärin ja koska ei.
Kun olen miettinyt asioita näin jälkikäteen, tuntuu siltä, että isäni ei ole koskaan minua arvostanut tai ollut minusta ylpeä. Minua on isäni toimesta haukuttu lihavaksi ymym.. Luulin olevani vahva ja kestäväni nämä jutut, mutta tänä keväänä romahdin täysin. Vaivuin masennukseen ja jouduin kuukaudeksi sairaslomalle. Nyt syön masennuslääkkeitä ja käyn psykoterapiassa. Psykologini on kaikista ongelmistani sanonut, että hänen mielestään ne johtuvat kultturi ristiriidoista joita olen joutunut kokemaan.
Tästä tarinasta olisi voinut kehkeytyä romaani, jos olisin kaikki tuntemukseni kirjoittanut tähän viestiin. Ajatukset myllertävät päässä ja tämäkin luonnos on hyvin epäselvä. Ajattelin vain kirjoittaa, jotta joku ehkä lukisi ja saisi jotain kuvaa siitä, mitä on elää islamilaisessa tai arabi kulttuurisessa perheessä. Helppoa se ei ole, ei ainakaan täällä suomessa. Jokaisella on vapaus valita uskontonsa. Minä olen onnellinen näin. En leimaa muslimeja taikka muita kulttureja, mutta minun kokemukseni on huono (huomatkaa siis, että tarinani on vajaavainen, siitä ehkä puuttuu oleelliset perusteluni mielipiteelleni).
No joo, jos joku on tästä tekstistä kiinnostunut ja haluaa tarkennoksia niin vastaan miellelläni, nyt kuitenkin lopetan tähän....
Isäni on Marokkolainen ja islamilainen. Ei kuitenkaan mikään kiihko uskovainen, ei rukoile, mutta tietyt islamilaiset tai oikeastaan MArokkolaiset kultturi periaatteet hyvin tiukassa hänessä. Olen ikäni ollut sitä mieltä, että minusta ei islamilaista tule, luonteen lujuuteni on ollut suurin esteeni tähän. Marokkolainen kulttuuri eikä islam kiinnosta minua juuri ollenkaan. Olen ikäni asunut Suomessa (myös syntynyt) joten olen peri suomalainen... Isäni ei tätä ymmärtänyt eikä ymmärrä. Olen aina ollut sitä mieltä, että Suomessa suomen tavalla... Päätin jo nuorena, että otan itselleni suomalaisen miehen, sen luotettavan lutusen pikku karhun ;))) Meillä ei kotona koskaan ollut mitään suurempia selviä naisten alistamisia, tai en huomannut sitä ennen kuin lähdin omilleni. Tämäkin lähteminen tapahtui karkaamalla. Olin ihastunut erääseen "poikaan" (olin tuolloin 19v.) Isäni sai sen tietää ja suuttui minulle silmittömästi. sain korvilleni ja en sitten vain yksinkertaisesti jaksanut ja karkasin kotoa. Mukanani päällä olevat vaatteet ja hieman rahaa. Kuusi vuotta meni ennen kuin isäni "antoi anteeksi" karkaamiseni. Kaksi vuotta meni ja sain toisen lapsení, suomalaisen miehen kanssa. Lapsestani tuli miehen mukaan ortodoksi, ja tästä isäni jälleen suuttui ja pisti välit poikki kanssani. Olemme nyt olleet näkemättä neljä vuotta. Välillä mietin, että olisi mukava nähdä isää, ihan lastenikin kannalta, mutta välillä tunnen elämän olevan helpompaa kun ei tarvitse miettiä koska tekee väärin ja koska ei.
Kun olen miettinyt asioita näin jälkikäteen, tuntuu siltä, että isäni ei ole koskaan minua arvostanut tai ollut minusta ylpeä. Minua on isäni toimesta haukuttu lihavaksi ymym.. Luulin olevani vahva ja kestäväni nämä jutut, mutta tänä keväänä romahdin täysin. Vaivuin masennukseen ja jouduin kuukaudeksi sairaslomalle. Nyt syön masennuslääkkeitä ja käyn psykoterapiassa. Psykologini on kaikista ongelmistani sanonut, että hänen mielestään ne johtuvat kultturi ristiriidoista joita olen joutunut kokemaan.
Tästä tarinasta olisi voinut kehkeytyä romaani, jos olisin kaikki tuntemukseni kirjoittanut tähän viestiin. Ajatukset myllertävät päässä ja tämäkin luonnos on hyvin epäselvä. Ajattelin vain kirjoittaa, jotta joku ehkä lukisi ja saisi jotain kuvaa siitä, mitä on elää islamilaisessa tai arabi kulttuurisessa perheessä. Helppoa se ei ole, ei ainakaan täällä suomessa. Jokaisella on vapaus valita uskontonsa. Minä olen onnellinen näin. En leimaa muslimeja taikka muita kulttureja, mutta minun kokemukseni on huono (huomatkaa siis, että tarinani on vajaavainen, siitä ehkä puuttuu oleelliset perusteluni mielipiteelleni).
No joo, jos joku on tästä tekstistä kiinnostunut ja haluaa tarkennoksia niin vastaan miellelläni, nyt kuitenkin lopetan tähän....
Vastaukset 18
Vanhimmat
Et ole varmasti ainut, tätä se kulttuurien yhteentörmäys on pahimmillaan. Niin pahalta kuin se varmasti tuntuukin, niin onneksi pääsit isääsi karkuun. Et varmaa pysty myöskään käsittämään miksi suomalaiset naiset (vaikkakin marginaaliryhmä) ihannoivat moista tapaa elää.
kuultavaa, että isäsi toimii niin. Taitaa kuulua melkein jokaiseen kulttuuriin joihinkin perheisiin, sillä myös Suomessa joissain perheissä vanhemmat ovat hylänneet lapsensa tämän valittua islamin.
"mitä on elää islamilaisessa tai arabi kulttuurisessa perheessä"
Tarinasi on siitä yksi esimerkki, ja varmasti totuudenmukainen sellainen - en sitä yhtään epäile. Nimenomaan oiva esimerkki arabikulttuurista yksinään jolloin uskonto on osa sitä kulttuuria.
"Ei kuitenkaan mikään kiihko uskovainen, ei rukoile"
Kysyisin vain, että onko sinusta rukoileva muslimi kiihkomuslimi? Itse lähinnä näen ongelman ytimen juuri siinä, että isäsi ei harjoita uskontoaan vaan hänelle kulttuuri ja sen sanelemat säännöt ovat tärkeämpiä.
Onnea valitsemallasi tiellä.
No joo, ei rukoileminen tarkoita kiihkomuslimia. Ehkä esitin asian väärin. Tarkoitin ehkä, että ei täysin uskovainen.. siis juuri se, että hän ei rukoile taikka käy moskeijassa. Hän ei myöskään hyväksy kun siskoni käyttää huivia. En tiedä todellista syytä tähän, mutta olen kuullut, että hän on sitä mieltä, että se aiheuttaa täällä suomessa vaikeuksia... Tiedä häntä. Minusta jotenkin ristiriitaista siihen nähden mitä hän one meille opettanut...
"Itse lähinnä näen ongelman ytimen juuri siinä, että isäsi ei harjoita uskontoaan vaan hänelle kulttuuri ja sen sanelemat säännöt ovat tärkeämpiä. "
kunnioittaa naisia ja suorastaan vaatii sukupuolten välistä tasa-arvoa. :)
kuulostaa ristiriitaiselle. Minä olen todella pahoillani, että olet joutunut moista kokemaan.
Itse voin sanoa itseni täysin peittävänä, että huivista ei ole mitään ongelmaa Suomessa. Se ongelma on ihmisen korvien välissä, jos sellainen on.
Siskosi siis harjoittaa islamia, ymmärsinkö oikein?
Juu kyllä harjoittaa. Hän on pienen elämänsä aikan joutunut kohtamaan paljon erilaisia vaikeita ja pahoja asioita. Hän "kääntyi" islamin uskoon n. 1 vuosi sitten. Se tuli minulle aivan yllätyksenä. Mutta hänen oma valintansa se on, ja hän kokee islamin kautta saavan valoa elämäänsä. Hän on myös marokkolaisen miehen kanssa naimisissa.
mielenkiintoisesta tarinastasi.
Kirjoitit sen juuri oikealle palstalle ja ehkä se tosiaan on kirjan arvoinen.
Sinä olet valinnut kahden kulttuurin ja elämäntavan välillä. Se on hyvä esimerkki mitä sellaisessa tilanteessa voi tapahtua. Kaikilla ihmisillä on kaipaus vapauteen ja monet karkaavat vankeudesta, kun saavat tilaisuuden.
Hän on tehnyt oman valintansa, mutta valintoja tehdään myös toisinpäin.. ja yleensä silloin tätä "vapautta" pidetään teennäisenä.
tarinani tänne. Juu mullakin samanlainen tausta, suntunyt täällä ja kasvanut mutta saanut vapasti myös vailta uskonnon ja oppinut kristinuskosta kaiken koulussa ja muutenkin olen etsinyt sitä käynyt riennoissa tms...kuitenkin mulla oma synytjäni oma uskonto Islam ja koen sen oikeaksi ja parhaaksi vaihothdoksi.
Mun äiti ei hiljaisuudessaan hyväksy mutta ei sanokaan mitään enkä mäkään häiritse häntä uskollani, mitä joskus vähän letkauttelen.
Mulla on muslimina kaikki hyvin täällä ja mulle se antaa enemmän kuin krisinusko jonka olen kokenut..eli en oikeastaan kokenut mitenkään. tyhjää. Mä olen arabieikä aina elämä edes helppoa ole täällä ollut
Isäsi on kotoisin niin erilaisesta kulttuurista. Hänen on ollut vaikea ymmärtää ja sopeutua, hän ei luultavasti ole saanut siihen sopeutumiseen ja Suomeen kotoutumiseen mitään tukea. Sinua hän ei olisi saanut lyödä, ja muutenkin hänen olisi pitänyt hyväksyä aikuisen ihmisen ratkaisut. Mutta pitää ottaa huomioon myös ihmisen luonne: moni suomalinenkin isä toimii kuten sinun isäsi!
Käytännön toimet voi olla erilaiset, mutta...
Tarinasi on ajatuksia ja kysymyksiä herättävä. Yhtenä keskeisenä asiana nousi mieleeni suomalainen äitisi, josta et kertonut oikeastaan mitään. Miten hän on kulttuuriristiriidat kokenut? Alistunut? Taistellut? Kun karkasit kotoa, säilyikö yhteys äitiisi kuitenkin? Miten hän kokee nämä asiat nyt?
Äitini on "alistunut" tilanteeseen. Ei osaa oikeastaan tehdä omia päätöksiään (sen olen huomannut näin jälkeen päin). Kun isäni pisti minuun välit poikki kielsi hän myös sisarusteni ja äitini yhteyden pidot. Välillä olen miettinyt, että miksi äitini ei edes soita salaa, mutta hän ei uskalla. Onneksi sisarukseni uskaltavat kuitenkin olla "rohkeita" ja pitävät minuun yhteyttä, kaikesta huolimatta. Äitiini tämä tilanne kuuleman mukaan vaikuttaa todella paljon. On hän siskolleni sanonut, että hänellä on ikävä meitä. Mutta minkäs teet... Olen yrittänyt lasteni takia kirjoittaa isälleni kirjeen. Tai oikeastaan kirjoitinkin, sillä pojallanikin todettiin keskivaikea masennus jonka syynä oli hänen pienen elämänsä aikana kokemat erot (esim. erosin hänen isästään kun poika oli 6v.). Hän kertoi psykologille, että häntä vaivaa kun ei saa olla isäni kanssa missään tekemisissä. Niin siis kirjoitin isälleni kirjeen jossa kerroin poikani tilanteen (joka oli loppu talvesta todella vakava). Eipä tämä tieto häntä hetkauttanut... Kerran olimme samassa paikassa missä vanhempani olivat, poikani päätti mennä muina miehinä isäni puheille. Oli isäni siinä hänelle jotain höpöttänyt... mutta se siinä.. Poikanikin oli pettynyt tähän tapaamiseen... Kurjaa lapsilleni.. Ja kurjaa myös minulle. Nyt kun olen psykiatrini avulla miettinyt elämääni huomaan miten paljon isäni kultturi/uskonto on hallaa minulle tehnyt.
Esim. mulla on älyttömän huono itsetunto. Sain nuorena kuulla isältäni, että olen lihava, en osaa mitään, minusta ei ole mihinkään... En myöskään koskaan saanut tehdä mitään omia päätöksiä. En saanut käydä missään (paitsi sisarusten kanssa puistossa vielä 18vuotiaanakin...) Siksipä kun lähdin omilleni elämä oli vaikeaa en tiennyt mistään mitään... Meiltä kiellettiin kotona melkein kaikki tv ohjelmatkin... lasten ohjelmia sain katsoa (siis vielä täysiikäisenäkin), uutisia ja mainoksia ei saanut katsoa... Siis suomeksi sanottuna mitään ei saanut tehdä. Mietiääpäs miten nöyryyttävää oli kun koulussa kaikki aina puhui viikonloppu tekemisistä taikka tv ohjelmista joita minä en saanut katsoa... Taikka kun olin lukiossa en saanut osallistua vanhojen tasseihin taikka penkkareihin. En koskaan saanut lähteä minnekkään luokkaretki juttuihin jotka sattumoisin kestivät yön yli. Rakaan harrastuksenikin jouduin lopettamaan kun aloitin lukion, en muka pystynyt keskittymään kouluun tarpeeksi. Kuitenkin olen aina koulussa ollut hyvä. Keskiarvo 9 pintaa. Lukiossa arvosanat laskivat hieman ja päästärin ka oli 8,1 ja yo todistus vain C... Tämä kertoo minusta jo aika paljon... Jos olisin saanut harrastaa ja tehdä muutakin kuin opiskella olisi aivan varmasti arvosanatkin ollet paremmat. Omaa uraanikaan en saanut valita itse, olisin jossain vaiheessa halunut kätilöksi, mutta isäni nauroi minulle päin naamaa. Loppujen lopuksi kävi niin, että minulla ei ole mitään papereita kun kirjoitusten jälkeen sattui tämä karkaaminen. Ei ollut aikaa opiskella kun piti opetella elämään tässä yhteiskunnassa. Sitten sainkin jo ensimäisen lapseni. Elämä on ollut ylä ja alamäkeä. Nyt mennään ylämäkeä verkkaista tahtia.
Ehkä minusta on joskus joksikin. Ehkä minä vielä joskus löydän itseni ja sen tarkoituksen, että miksi olen tänne maailmaan syntynyt. Onneksi minulla on hyvä mies ja ihanat lapset sekä mahtavat appivanhemmat... ja tietenkin sisarukset joiden kanssa puida näitä asioita (lähinnä veljeni joka on ihme kyllä nuorena saanut kärsiä tietyistä asioista. siskoni on aina pääsyt jotenkin helpolla).
Tästäpä tuli pikkaisen pitkä juttu vaikka piti vastata vain muutamaan kysymykseen... Kiitos jos jaksoit lukea....
Tätä juuri se on: kulttuurin ja uskonnon sekoittaminen keskenään. Ei islam alista vaan marokkolainen kulttuuri pitkine orjuuttavine perinteineen.
Kyllä kristinuskoisissa maissa eletään toisin, joten ihan turha islamia puolustaa. Jehovan todistajat ovat asia erikseen (tosin hehän eivät olekaan kristittyjä)
Valitettavasti uskonto on kulttuuria ja islam on väkivaltaista kulttuuria, joka olettaa pappisvaltaan alistumista ja täydellistä tottelemista.
"joka olettaa pappisvaltaan alistumista"
Muslimi alistuu vain Jumalalle.. "papeilla" ei periaatteessa pitäisi islamissa olla valtaa (paitsi shiioilla), he ovat vain tiedon välittäjiä ja neuvojia.. ja jos kyse puhtaasti imaamista, hän voi olla vain rukouksenjohtaja, ei edes oppinut.
Uskonto ei ole kulttuuria eikä kulttuuri uskontoa!
Eikä islamissa ole pappeja, joten kuinka sitä sitten alistutaan pappisvaltaan? Joku on taas käsittänyt asiat omalla tavallaan?!