20 vuotta työelämässä (mitä olen oppinut, mitä olen nähnyt ja mihin lopputulokseen olen päätynyt).

Näiden vuosien aikana olen työskennellyt kahdeksassa eri työpaikassa monella eri alalla. Pohjana ammattitutkinto ja erinäisiä täydennyskoulutuksia. Kirjoitin myös ammattikoulupohjalta ylioppilaaksi, jos sen voi koulutuksena mainita. En tiedä, mutta ainakin kuulostaa hyvältä ja antaa itsestäni älykkäämmän vaikutelman.

Heti kättelyssä pitää todeta, että en ole nauttinut kovinkaan monesta hetkestä. Jonkinlainen pieni perusvitutus on ollut aina tykyttämässä ohimolohkossa. Olen tavannut matkani varrella helvetin mukavia ihmisiä, mutta myös niitä kolikon toisia puolia on tullut yhtä paljon vastaan. Työ itsessään antaa elämälle paljon, mutta aika usein suomalaiset työilmapiirit ovat aika ummehtuneita. Työllä ei itselleni mitään väliä, kunhan sinne on kiva mennä ja siellä viihtyy.
Yhdestäkään työpaikasta en ole saanut potkuja, olen lähtenyt itse paremman palkan perässä tai silkasta mielenkiinnosta toiseen työpaikkaan. Nykypäivänä tämä ei luultavasti onnistuisi enää.

Omasta mielestäni suomalainen työelämä ei eroa juurikaan peruskoulusta. Kaikki samat ilmiöt ovat hyvin selviä ja helposti havaittavissa. Osa ihmisistä myös henkisesti jumissa tässä peruskoulumentaliteetissa ja ehkä eivät edes itse tiedosta sitä. Työpaikoilla vallitsee aivan samanlainen draama, laumakulttuuri, juoruilukulttuuri ja kuppikunnat, kuin yläasteellakin. Kiusaamista unohtamatta. Ehkä kiusaamisesta on myös muodostunut jollain tasolla työelämässä monelle jonkinlainen ase, jolla turvataan oma tai kaverin työpaikka.

Mielestäni suomalaisessa työelämässä annetaan aivan liikaa painoarvoa sosiaaliselle luovimiselle ja erinäisillä suhteille. Moni saa työpaikan vaikka ei omaa minkäänlaista koulutusta, kokemusta tai edes orastavaa lupaavaa potentiaalia tehtäviinsä. Koska sattuu olemaan jonkun kaveri, sukulainen tai vaikka parisuhteessa oikean henkilön kanssa. Yksityisessä firmassa ymmärrän tämän käytöksen. Mutta kun puhutaan yhtiöistä, jonne "ei omistajat" alkavat luovimaan ystäviään, sukulaisiaan, niin ne työt vaan kasaantuvat ennen pitkää muiden tehtäväksi. Se työkuorman jakautuminen muodostuu täysin vääräksi. Lisäksi se dynamiikka on ihan vinksahtanut. Alkaa muodostumaan jonkinlainen asetelma, että toiset tulevat työpaikalle viettämään keskenään aikaa ja tapaamaan kavereita. Ja toiset raatamaan orjina peräsuoli pitkänä.

Rohkenen argumentoida, että parhaiten nykypäivän työelämässä pärjäävät yksilöt, jotka eivät häpeä yhtään mitään. Mitä enemmän kehtaa, sen paremmin pärjää.

Itse työ ja sen osaaminen on vähän niin kuin menettänyt monessa työpaikassa merkityksensä. Jonkun kuppikunnan jäsenyys on tärkeämpää. On melkein tärkeämpää olla pidetty ja osa jotain porukkaa, kuin osata tehdä työnsä, johon sinut on alun perin palkattu. Loppupeleissä ahkeruudella ja osaamisella saavuttaa vain lisää töitä tehtäväksi. Tavallaan ahkeruudesta rangaistaan lisätöillä ja oletetaan että kykenet tekemään aina vain enemmän töitä (samalla rahalla luonnollisesti). Parhaimmat hommat jaetaan monessa paikassa palkintona ns. "yhtiön miehille" tai joillekin ns. oikean sosiaalisen suhteen omaaville henkilöille. Pätevin niitä harvoin saa, ei eroa juurikaan valtakunnan politiikasta.

Helvetinmoinen eriarvoisuus on ehkä silmiinpistävin seikka, jota on vaikea olla huomaamatta. Työn ohessa saa seurata niitä, jotka eivät joudu tekemään samassa asemassa yhtään mitään. Sanoisin että 80% ihmisistä myy ammattitaitoaan/osaamistaan ja 20% mielistelyä/epätoivoa. Se 20% näkyy kokonaiskuvassa erittäin paljon. Sille tunnutaan myös antavan enemmän painoarvoa. Ei ole tavatonta, että moni on valmis tekemään mitä tahansa näyttääkseen hyvältä tai turvatakseen oman työpaikkansa. Omaa selkäänsä saa vahtia koko ajan työn ohessa.

Lopuksi argumentoin, että suurin osa ihmisistä palaa työelämässä loppuun muiden ihmisten takia. Henkisen kuormituksen takia, ei niinkään työn fyysisen rasituksen.