Onko sinun kehosi ja mielesi synkassa ? Oletko kokenut ikäkriisejä ?

Kyllähän tuo mieli on paljon nuorempi, ei millään "tajua", että on jo 74. Mieli tuntuu olevan paljon nuorempi. Toki, kun peiliin katsoo niin kuva ei ole kuitenkaan nuoresta eikä edes nelikymppisestä, kyllä sieltä peilistä näkyy ikäiseni ihminen. Vuodet ovat juosseet nopeasti ja nopeutuneet ennestään. Jollakin lailla sitä haikeana muistelee jopa ruuhkavuosia ja ikävöikin niitä aikoja. Nyt on niin hiljaista, lapsetkin ikääntyneet ja ovat paljon oman perheen seurassa sekä ystäviensä, aikuistuneet lapset jo maailmalla, kuten pitääkin. Omien ystävien ja harrastusten parissa kuitenkin viihdyn. Kyllä, mieli on paljon nuorempi kuin keho.

Usein kuulee sanottavan, että 60 on uusi 40 ja 70 uusi 50.
Jokainen kuitenkin tietää, ettei se ole koko totuus.
Ikääntyminen on yksilöllistä. Paljon on kiinni perintötekijöistä, sattumastakin,
elämänkulusta, myös sairaudet ja onnettomuudet jättävät jälkensä eivätkä ne
valikoi.

Unohdan usein ikäni. En siksi, että olisin fyysisesti elämäni vedossa enää,
ei sinne päinkään, vaan siksi, että ajatusmaailmani ei ole muuttunut juurikaan.
Ei ole tullut mieleen jäädä keinutuoliin virkkaamaan patalappuja, vaikka joskus tunnutaan ajattelevan niin, että eläkeläisenä kuuluisi muuttua "eläkeläiseksi",
"muumioksi", lopettaa aktiivinen ajattelu, harrastukset ja asioitten seuraaminen.

Peilin edessä sitten joskus suorastaan järkytyn: "Onko tuo ryppyinen harmaapää minä?!"

Koskaa muuten en ole kokenu ikäkriisiä mutta nyt vanhuksena, kyllä vihaan olla vanhus avuton saitas uupunu väsyny,
kun en enän jaksa olla toimelias kuin enne nyt haluan vain kuolla pois,
vihaan omaa vanhuuttani, en ikinä olisi halunnu elää näin vanhaksi,
äkkilähtöä odotan joka päivä, ikävä kyllä ei vain näytä tulevan nyt pelkään että mun täytyy elää 100 vuotiaaksi EN HAULA
haluan kuolla pois.

Olen 69 vuotta ja osallistun edelleen oman ammattini työtehtäviin. Toivon, ettei masennus iskisi, vaikuttaa siltä, että monilla tänne kirjoittaneilla on melkoista alakuloa.

Ajatelkaa hyvät ihmiset, kuinka elämä on mahtavaa kun ei ole enää pakko mennä joka aamu töihin, joka ei ehkä ollut kaikista miellyttävintä. Jos kuntoa on, niin nythän voi harrastaa kaikkea mitä ei ennen ehtinyt: ulkoilua luonnossa, ystävien tapaamista (toivottavasti niitä on), taiteiden harrastamista, lukemista, kirjoittamista, uuden opiskelua (esim, opettelet kokonaan uuden kielen) jne.

Katso elämää positiivisin silmin, elämä on lahja! Ehkä voit ilahduttaa jotakuta toista, osallistua vapaaehtoistyöhön, hyväntekeväisyyteen. Mahdollisuuksia on paljon. Kaikkea hyvää teille!

Ai onko ihanaa, kun ei ole pakko mennä töihin, kuolema on seuraava etappi.

Joka toinen 70 vuotta täyttänyt ei näe 80 vuotispäiväänsä.

Kulunein sanonta "Elämä on lahja".

Vanheneminen voi olla jonkunlainen kriisi, varsinkin kun terveys alkaa horjua.
Saisinpa takaisin edes sen voiman ja energian, joka minulla oli kymmenen vuotta
sitten. Toivoisi, että nuppi kuitenkin pelaisi niin kauan kuin hengissäkin on, että
saisi elää itsenäistä elämää, ei joutuisi laitokseen. En pitkää elämää toivo.

Oma ikä tulee esimerkiksi silloin mieleen, kun tapaa ikäisensä tutun ja huomaa
ajattelevansa, että oi kun tuokin on jo niin vanhentunut ja samassa muistaa,
että niin, mehän ollaan samanikäiset.

Kun ikä jatkuu, olemme lähempänä sitä elämää, mitä varten meidät on tänne alunperinkin luotu.

Koen että on mieli ja keho ovat tasapaossa.

Tosi tyypillistähän tuo on, ei edes erikoista. SUurimmalla osalla meistä mieli säilyy virkeänä mutta ei se mikään 2-kymppisen mieli ole vaan takuuvarmasti sillekin saralle on tullut kypsyyttä ja ei tee mieli enää hökeltää niin kuin kaksikymppisenä.

Keho rapistuu paljon nopeammin kuin mieli mutta ei sekään minään stabiilina pysy.

Ikäkriisejä ei minulla ole koskaan ollut, en oikeastaan ajattele omaa ikääni, enkä muidenkaan. Kehokriisejä sen sijaan on ollut oikeastaan koko aikuisiän ajan. Milloin olen liian lihava, milloin liian laiha, takapuoli liian iso, vatsa pömpöttää, milloin....milloin. Nyt eläkeläisenä on tuo kehokriisikin rauhoittunut, olen sellainen kuin olen, jos en muille kelpaa, niin eipä kelpaa sitten hekään minulle.

Sukulaiseni oli vetreässä kunnossa 90 vuotiaaksi, mutta valitettavasti
muistisairaus alkoi haitata elämää jo 15 vuotta sitä ennen.
Emme koskaan voi tietää miten meidän käy.

Oma ikäkriisini osui 40 kohdalle. Siihen asti iällä ei ollut mitään merkitystä, siinä kohdassa heräsin huomaamaan, että hitto, näitähän (vuosia) tulee koko ajan lisää.

Esikoiseni eli samaan aikaan teinivuosiaan, oli rauhallinen, tasainen, tunnollinen, kiltti ... Kaikkea muuta kuin vanhempansa.

Riisin jälkeen ikä ei ole itseäni vaivannut, nyt kun sitä on vaikka muille jakaa, ottaa päähän, kun se näyttää olevan vaivaksi muille enemmän kuin itselleni.

Näillä eväillä yhä mennään, oli miten oli ja kävi miten kävi.

Vaimoni väittämä "lahoan yläpäästä nopeammin kuin alapäästä" kuvaa kehitystä ( taantumista ) sisältäen totuuden, että pdän itseni fyysisessä kunnossa jonka suhteen ei tarvitse hävetä nuorempienkaan joukossa.
Tarkoitan voimatasoa lyhyissä suoritteissa.
Lähimuisti pätkii ja ikävintä on kaukomuistin säilyminen koska aina joskus tulee verrattua jotain suoritetta siihen mihin pystyin yli 50 vuotta aikaisemmin.
Nyt 81v jälkeen ei vaimoni väittämä pidä enää täysin paikkaansa.

Milloin on, milloin ei.

Minun ystävättäreni sano aina att ihminen läpikäy joka kymmenes vuosi eräänlaisen kriisin . Joten hänellä oli koulutuksen saama osaaminen. Missä oli saanut nähdä erilaisia ihmisiä vuosi kymmeniä

"Elämä on sarja kärsimyksiä."
(Tuntematon ajattelija)