Sinnikäs mies

Mä ymmärrän kyllä, että sulle tilanne on kiusallinen, mutta yrittäsit nyt edes ymmärtää sitäkin. Aika tekee kyllä tehtävänsä ennemmin tai myöhemmin. Ennemmin tai myöhemmin sen on helpompi yrittää jatkaa omaa elämäänsä, mutta se ei kyllä yhtään auta asiaa jos et edes yritä ymmärtää sitä toista.

Monesti jos toista ei näe pitkään aikaan, ja jos toisen kanssa ei ole jatkuvasti tekemisissä, sillon on vähän helpompi alkaa pikkuhiljaa päästä yli. Ainakin jos tietäää ettei ole mitään mahiksia siihen johon on rakastunu. Tietty etäisyyden ottaminen voi siis auttaa, mutta se rakastumisen tunne ei silti ehkä mene noin vaan ohi kovin helpolla, siihen voi mennä kauan.

Mä neuvosin sua suhtautumaan siihen ystävällisesti ja ymmärtäen, mutta niin että teet selväksi ettei sua kiinnosta, jos niin on. Älä missään nimessä anna turhia toiveita, koska se vaan pahentaa tilannetta. Ja jos sun ei ole ihan pakko nähdä sitä niin vältä tilanteita missä näette jatkuvasti. Se on sille itselleenkin helpompi. Todennäkösesti siihen sattuu sun näkeminen niin kauan kun se tuntee olevansa suhun rakastunu. Toisaalta on ikävä ja haluu nähdä, toisaalta jos toista näkee jatkuvasti on hirveen vaikea yrittää päästä yli ja sitten se sattuu kun ei voi olla sen kaa josta välittää.

Onko sulle yleensä tullut mieleen, että se ehkä oikeasti on suhun rakastunut edelleen? Musta se on täysin mahdollista. Sellanen joka sanoo tollasta pakkomielteeksi ei tiedä mitään oikeasta rakastumisesta. Sellanen ei ole koskaan ollu aivan totaalisesti rakastunu johonkin. Muutama vuosi on oikeasti tosi lyhyt aika, eikä läheskään jokainen pysty siinä ajassa unohtamaan sellasta johon on oikeasti rakastunut. Mä itse olen käynyt ihan saman läpi, mulla pahin vaihe kesti vuosia. Vaikka nyt on jo mennyt kauan kun ollaan edes juteltu tai nähty ja vaikka jo pystynkin jotenkin jatkaan omaa elämää, niin edelleen mä tunnen syvällä sisälläni, että edelleen on ikävä ja välitän siitä ja jos vaan olis pienkin mahdollisuus haluisin sen. Ei vaan ole osunut koihdalle muita, pieniä ihastuksia ehkä muttei mitään vastaavaa.

Älä missään nimessä leimaa sitä pakkomielteiseksi, ellei se ala sua oikeasti ahdistella tai jotain. Sillon asia on täysin toinen, ja sillon sitä voi sanoa pakkomielteeksi. Toista voi kuitenkin rakastaa kauan yksipuoleisestikin, ja sillä ei ole mitään tekemistä pakkomielteen kanssa. Musta on täysin väärin, että ne jotka pystyy hyppäämään suhteesta toiseen noin vaan leimaa pakkomielteisiksi ne jotka ei sellaseen pysty, vaan sen takia että ei pysty unohtaan noin vaan. Jos itselle on helppo noin vaan unohtaa tunteet jotain kohtaan, ei se tarkota sitä että jokaisen muunkin olis helppo. Osa meistä vaan on luonteeltaansellasia, että kun rakastuu johonkin niin myös tosissaan on sitten rakastunut just nimenomaan siihen.

Moni meistä ei vaan voi alkaa seurusteleen jonkun toisen kanssa niin kauan kun on vielä rakastunut johonkin toiseen, vaikka se sitten olis yksipuolistakin. Mä kuulun itse niihin,

Asiaa voi myös ajatella siltä kannalta, että haluaisitko sä itse olla vaan joku laastari jollekin toiselle, joka on kuitenkin vielä rakastunut toiseen? Eli olisko susta siis kiva jos joku alkas sun kanssa seurusteleen vaan. että pääsis yli jostain toisesta? Mä en ainakaan haluis sellasta, enkä mä myöskään halua ketään itselleni laastariksi. Jos mä alan seurusteleen jonkun kanssa, niin sitten sen itsensä takia, eikä sen takia että tarviis jonkun että pääsis edellisestä rakkaudesta yli.

saada elää omaa elämää ilman päivittäisiä yhteydenottoja, miehenikin jo alkaa hermostua. Se on pahasti väärässä joka sanoo, etten ole ikinä rakastunut jos mietin, onko tuo mies pakkomielteinen rakastaessaan pelkkää muistikuvaa. Tällä hetkellä (toivottavasti kuolemaani asti) rakastan miestäni, ollaan tunnettu 2v. ja en voi kuvitellakaan hänen tilalleen ketään toista. Tiedän mitä on rakastaa ja luopua, sillä ensimmäinen poikaystäväni kuoli onnettomuudessa. Rakastin häntä monta vuotta (yhäkin on iso paikka sydämessäni hänelle)vielä kuoleman jälkeenkin. Haluiaisin saada olla rauhassa mieheni kanssa, mutta tämä exä riippuu vähän liikaa elämässäni. Se jos rakastaa yksipuolisesti ei ole edes minun mielestä pakkomielteistä, vaan se jos on aikuiselle tehnyt pelisäännöt selviksi, pitäisi hellittää. Korostan myös sitä etten ole mikään tyhmä narttu ja leiki tuon miehen tunteilla. En ole koskaan luvannut hänelle mitään, enkä anna ymmärtää väärin asioita. Tulipas sekava selitys, mutta jossain kulkee raja ymmärtämisenkin kohdalla.

Minä myös erehdyin lähtemään muutamille treffeille aluksi ihan kivan tuntuisen miehen kanssa. Aika nopeasti kuitenkin huomasin ettemme sovi yhteen ja sen selvästi myös ilmaisin. Erostani oli liian vähän aikaa ja hän oli ihan vääränlainen minulle. Halusin olla vain ja ainoastaan kaveri.

Tästä alkoi vuoden piinapenkki, kun heppu ei meinannut millään uskoa. Hän kun oli niin rakastunut siihen mielikuuvan, jonka oli minusta luonut ja jota minä taas en tuntenut ollenkaan omakseni. Ikävää tässä oli se, että tyyppi on samassa työpaikassa ja jossain vaiheessa olin todella ahdistunut hänen tekstiviestiahdisteluista. Oksetti kun näki koko tyypin ja harmitti kun millään ei mennyt perille, että en ole kiinnostunut.
Homma ratkesi niin, että olin todella ilkeä eli uhkasin kertoa asiasta työpaikalla ja soittaa poliisille. Sen jälkeen hän jätti rauhaan.

Vieläkin välillä hirvittää jos sanon hyvät huomenet (melkein vuoteen en edes katsonut päinkään), että alkaako ahdistelu taas. Toistaiseksi olen saanut olla ihan rauhassa : )

Sinuna laittaisin miehesi soittamaan tyypille ja kertomaan, että et halua enää yhteydenottoja. Poliisinkin voi mainita sillä ei hän välttämättä tajua, että ne eivät tee mitään.