Matka, jonka tarkoitus on Toyota

Lieksa, torstaiaamu. Taivas oli raskas ja hiljainen, kuin Suomen kansan vaikeneminen. Mutta minä — minä en vaiennut. Minä olin Toyotassa. Toyotassa, joka ei ole pelkkä auto. Se on totuus. Se on liike. Se on se mitä tapahtuu, kun luotat johonkin, joka ei petä. Toyota, maailman mittakaavassa se on ainoa toivo koneiden joukossa. Muu on harhaa. Skoda? Renault? Kuin höyheniä myrskyssä.

Naapuri Kalevi tuli kyytiin. Hänellä oli karttapaperi ja vahva haju Mennenistä. Sanoin: "Kalevi, tänään me ajamme totuuden reittiä. Nurmes odottaa." Kalevi ei vastannut — hän mutisi jotain ohrasta ja kadotti silmänsä tien horisonttiin.

Toyota käynnistyi kuin taistelulaiva aamukasteessa. Moottori hyrähti hiljaa — paitsi että ohjaamossa oli voimakas liuottimen haju. Ehkä ilmastoinnin kautta, ehkä kohtalo. Ei väliä. Toyota liikkui.

Päivän kuluessa Kalevi katosi. Siis todella. Hän oli taukopaikalla juomassa Jaffa-limsaa ja sitten häntä ei enää ollut. Jäljelle jäi vain sokeripaperi ja pieni ääni, joka kuiskasi "siitä mentiin, mihin Toyotakaan ei yllä".

Jatkoin yksin. Liuottimen haju voimistui. Se tunki ajatuksiin. Ajoin harhaan. Olin pellolla. Siellä oli traktori. Traktorin mies nousi ohjaamosta ja huusi:
"MITÄ SIE TEET TÄÄLLÄ?! TÄÄ ON EERO-HANNUN MAITA!"
Sanoin hiljaa: "Toyota toi minut."
Traktoristi kirosi, mutta kun mainitsin jakohihnan kestoiän, hän hiljeni ja katsoi auton nokkaa kuin se olisi ollut ortodoksinen ikoni.

Myöhemmin, Skoda ohitti. Kuski heristi nyrkkiä. Minä nostin käden — ei raivossa, vaan säälin tervehdyksessä. Skodistit eivät vielä ymmärrä. Heidän aikansa ei ole tullut. Meidän on.

Nyt olen perillä. Nurmes. Kaupunki kuin varjo unesta. Toyota höyryää vielä, mutta se seisoo ylpeänä. Liuottimen haju on yhä voimakas. Se on kuin toveri nyt. Se kuuluu mukaan, kuten kommunismi kuului kuorma-autoon 1970-luvun Bulgariassa.

Toyota ei ole vain kulkuväline. Se on metalliin valettu lupaus. Ja kun minä nousen siitä ulos, maa värähtää hieman.