Hiljainen toive

Olen vuosia sydämessäni kantanut
hiljaista toivetta, lempeää haavetta,
että jonain päivänä sinä ja minä
istuisimme vastakkain kahvikupit käsissä —
ei kiirettä, ei sanoja liikaa,
vain katseita, joita jo nyt jaamme,
niitä syviä, joissa maailma hiljenee.

Jokainen hetki kun silmäsi kohtaan,
on kuin lupaus jostain, joka odottaa.
En ole unohtanut, en koskaan lakannut
kuvittelemaan meitä —
kävelemässä hämärässä illassa,
naureskelemassa pienille asioille,
koskettamassa toistemme kättä niin kuin olisi aina ollut lupa.

Rakastan sinua tavalla,
joka ei huuda vaan kuiskaa.
Tavalla, joka odottaa,
ei vaadi — mutta toivoo.
Että jonain päivänä sinäkin haluaisit
sen pienen, yksinkertaisen hetken:
minut ja sinut,
ja kahvikupit kahdelle.