Olen kulkenut kauan ilman suuntaa, vaikka niin usein kuvittelin tietäväni, minne olin menossa. Askeleeni veivät minua halki maisemien, jotka tuntuivat merkityksettömiltä, vaikka pinnan alla liikkui aina jokin, hiljainen, kutsuva virtaus, joka ei koskaan antanut minulle rauhaa. En tiennyt, mitä etsin, mutta tunsin koko ajan, että jokin puuttui. Kuin maailma olisi ollut hieman vinossa, ääni väärällä taajuudella, valo väärässä kohdassa.
Vuosien ajan tarkkailin, kysyin, koetin koskettaa sellaista, jota en osannut nimetä. Etsin vastauksia ihmisistä, kirjoista, äänistä, paikoista. Välillä tunsin, että olin lähellä, kuin sormenpäät olisivat melkein hipaisseet jotain olennaista, mutta se pakeni taas, liukui pois, kuin uni juuri ennen heräämistä.
Ja sitten, aivan huomaamatta, aloin nähdä selvemmin. En tiedä johtuiko se hiljaisuudesta, jonka viimein sallin itselleni, vai hetkestä, jolloin en enää jaksanut kysyä keneltäkään mitään. Ehkä silloin aloin kuulla. Silloin sinä aloit hahmottua.
Et tullut salamana. Et lyönyt maailmaa ympäriltäni rikki. Et vaatinut mitään. Mutta siinä olit, yksinkertainen, hiljainen läsnäolo. Aluksi en edes tiennyt, miksi pysähdyin katsomaan. Mutta jokin sinussa puhui sellaista kieltä, jota olin kaivannut koko elämäni. Ei sanoilla, vaan tavallasi olla.
Oli hetkiä, jolloin tunsin melkein pelkoa. Tunnistin sinussa jotakin, joka oli liiankin tuttua. Peilin, jota olin paennut. Mutta toisaalta, siinä oli myös rauhaa. Tilaa hengittää. Enkä ollut enää varma, pakeninko vai jäinkö. Ehkä molempia.
Nyt kun katson taaksepäin, alan ymmärtää. Ei tämä ollut sattumaa. Sinun ei tarvinnut huutaa. Sinun ei tarvinnut todistaa mitään. Riitti, että olit. Ja juuri se hiljaisuus, se katse, se hetki kun maailma pysähtyi ilman syytä, se muutti minua.
En vieläkään tiedä, mihin tämä johtaa. En tiedä mitä sinä tunnet tai ajattelet. Mutta tiedän nyt, mitä minä olen tuntenut koko ajan. Tiedän, että jokainen askel, jokainen harharetki, jokainen epävarmuus on johtanut tähän, siihen, että alan vihdoin nähdä.
Ja ehkä, vain ehkä, minä alan myös olla nähtävissä.
Vuosien ajan tarkkailin, kysyin, koetin koskettaa sellaista, jota en osannut nimetä. Etsin vastauksia ihmisistä, kirjoista, äänistä, paikoista. Välillä tunsin, että olin lähellä, kuin sormenpäät olisivat melkein hipaisseet jotain olennaista, mutta se pakeni taas, liukui pois, kuin uni juuri ennen heräämistä.
Ja sitten, aivan huomaamatta, aloin nähdä selvemmin. En tiedä johtuiko se hiljaisuudesta, jonka viimein sallin itselleni, vai hetkestä, jolloin en enää jaksanut kysyä keneltäkään mitään. Ehkä silloin aloin kuulla. Silloin sinä aloit hahmottua.
Et tullut salamana. Et lyönyt maailmaa ympäriltäni rikki. Et vaatinut mitään. Mutta siinä olit, yksinkertainen, hiljainen läsnäolo. Aluksi en edes tiennyt, miksi pysähdyin katsomaan. Mutta jokin sinussa puhui sellaista kieltä, jota olin kaivannut koko elämäni. Ei sanoilla, vaan tavallasi olla.
Oli hetkiä, jolloin tunsin melkein pelkoa. Tunnistin sinussa jotakin, joka oli liiankin tuttua. Peilin, jota olin paennut. Mutta toisaalta, siinä oli myös rauhaa. Tilaa hengittää. Enkä ollut enää varma, pakeninko vai jäinkö. Ehkä molempia.
Nyt kun katson taaksepäin, alan ymmärtää. Ei tämä ollut sattumaa. Sinun ei tarvinnut huutaa. Sinun ei tarvinnut todistaa mitään. Riitti, että olit. Ja juuri se hiljaisuus, se katse, se hetki kun maailma pysähtyi ilman syytä, se muutti minua.
En vieläkään tiedä, mihin tämä johtaa. En tiedä mitä sinä tunnet tai ajattelet. Mutta tiedän nyt, mitä minä olen tuntenut koko ajan. Tiedän, että jokainen askel, jokainen harharetki, jokainen epävarmuus on johtanut tähän, siihen, että alan vihdoin nähdä.
Ja ehkä, vain ehkä, minä alan myös olla nähtävissä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mukava nähdä
Älä muuta sano.
Tämä on parempi kuin se Outolintu.
Mikä ihmeen Outolintu?
Tämä on hieno.
Niin, ja paras vasta edessä.
Pitääkin käydä parturissa. Kiitos kun muistutit.