No eihä se Bemu jääny rauhaa.

Parin päivän päästä soitin sille myyjäl, sanoin et "moro se yks kolmonen jäi vähä päähän, oisko viel hallis?" Se vastas et "kai se tääl jossai on, mut kaveri ois tulos kattoo kans..." – klassinen painostus. Sanoin vaa et "mä tuun ny kattoo, ota pressu pois ja keitä kahvit."

Menin iltahämäräs, vähä sateinen keli, koko paikka vaikuttiki enemmä joltain romuromantiikan näyttelylt. Siäl se Bemu nökötti, edelleen samat kissanjäljet ja yks kettu tais vilkasta hallin kulmast, ku ovet aukes.

Myyjä sano heti et "katoppas ku tää on nyt tämmöne tilanne, et tätä ei voi myydä iha virallisii papereil – mut jos sulla on käteist ja oot mies, ni viedää tää pois tält tontilt yhes."

Mä naurahdin ja katoin ympärilleni. Eihä se ees kuulostanu epäilyttävält, lähinnä normi kuutamodiili. Sanoin et "paljo lyöt kättä päälle jos mä haen nyt sen nipun takakontist?" Se nyökkäs, "neljä ja puol tonnii ja mä heitän talvirenkaat mukaan, vaik ei nekää oo ku yks pari jäljellä."

Rahat vaihtu, saatiin käyntii ja lähin rullaamaa. Perä edelleen pomppus ku jäniksen unelma, mut joku siinä vehkees hymyilytti. Pimees motaril tuntu ku oisin ajanu jollain kielletyllä haaveel – vähän laiton, vähän vapaa.

Kotipihas istuin viel hetken ratin takan, painoin radion pääl. Kuulu vaan särisevä bassolinja ja joku laulo "midnight rider". Hymähdin. "Noniin vanha kettu, katotaa mihinkä me viel joudutaan."