Ongelmani on ristiriita, johon törmään päivittäin yhteiskunnassamme: on oltava kaunis!
Hyvä ulkonäkö määrää kuinka menestynyt olet, mitkä mahdollisuudet sinulla on tutustua uusiin ihmisiin ja kuinka paljon ihmiset sinua arvostavat. Näin maailma yksinkertaisesti toimii ainakin länsimaissa.
Ongelmia alkaakin tulla, kun identifioi itsensä ulkonäköönsä. Eli antaa persoonallisuutensa ja henkisen tilansa muotoutua sen perusteella, miltä tuo rapistuva ja alati muuttuva ruumis näyttää. Jos olet kaunis, voit hyvin – jos ruma, voit pahoin. Tämä on minun ongelmani.
Buddahaisuuden mukaan kaikki muoto on pysymätöntä. Ruumiisi muuttuu ja jonain päivänä olet pakostakin vanha ja ruma. On siis turha tarrautua haluun olla kaunis, koska sen tuoma onnellisuus ei kestä.
Myös muoto, joka ilmenee minäkäsityksenä muuttuu alati: tänään saatan pitää itseäni sosiaalisesti menestyvänä, koska eräs henkilö nauroi jutulleni – huomenna taas pidän itseäni hylkiönä, koska en pidä peilikuvastani. Eli jos tarrautuu johonkin käsitykseen itsestä, elää illuusiossa, joka katoaa väistämättä. Tässä tapauksessa: jos pidän itsestäni, vain kun näytän kauniilta, olen harhateillä sen vuoksi, että tarraudun ihanteeseen - ja sen vuoksi, että tarraudun haluun ylipäänsä määritellä itseni.
Toivottavasti pysytte kärryillä, sillä jatkan vielä tuosta itsensä määrittelemisestä.
Koska ihminen haluaa tuntea itsensä, hän luo päässään käsityksen siitä, millainen hän on ja millaiseksi hän haluaa tulla. Tämä on tietysti illuusiota, sillä ne ovat vain kuvia, kuvitelmia pikemminkin. Yhtenä hetkenä voin päättää olevani anarkisti ja muodostan identiteettini sen perusteella. Toisena hetkenä voin kokea valtavan suomalaisuuden herätyksen ja rakennan identiteettini isänmaallisuudelle.
Ymmärrän siis ainakin teoriassa, mistä kenkä puristaa: minä tarraudun haluun olla kaunis ja menestyvä. Määrittelen itseni sen perusteella ja rakennan siten identiteettini. Olen jättänyt identiteettini ja itsetuntoni huojumaan itse luomieni illuusioiden varaan. Ymmärrän kyllä olevani epävakaalla pohjalla ja kaikkea muuta kuin vapaa.
Mutta voitteko ymmärtää, miten vaikeaa olisi yhtäkkiä hylätä tuo kaikki: jättää hiukset hoitamatta, pukeutua miten sattuu, olla välittämättä menestyksestä, vastakkaisesta sukupuolesta, arvostuksesta. Ehkä se olisi oikea ratkaisu tiellä ,joka johtaa autuuteen, mutta en kerta kaikkiaan pysty hyväksymään itseäni ellen laittaudu hyvän näköiseksi. Oloni ei ole hyvä, jos en näytä hyvältä. Paha olo heijastuu tietenkin sitten käytökseeni.
Haluaisin tietää, miten muut ovat ylittäneet tämän ongelman. Mitä pitää korvien välissä tapahtua, jotta terve identiteetti ja itsetunto säilyisivät vaikkei enää näyttäisikään omien kauneusihanteidensa mukaiselta? Miten voin saavuttaa mielen rauhan ja alituisen hyvänolon tunteen, joka on riippumaton ulkonäöstä ja haluista?
Voiko ihminen mielestänne olla samanaikaisesti kauneudestaan huolehtiva ja henkisesti korkealla tasolla?
Myönnän, että nämä ovat vaikeita kysymyksiä, ehkä lähentelevät jopa niitä perimmäisiä kysymyksiä, mutta kaikenlaiset vastaukset ovat tervetulleita. Kiitos jo ennakkoon :)
Hyvä ulkonäkö määrää kuinka menestynyt olet, mitkä mahdollisuudet sinulla on tutustua uusiin ihmisiin ja kuinka paljon ihmiset sinua arvostavat. Näin maailma yksinkertaisesti toimii ainakin länsimaissa.
Ongelmia alkaakin tulla, kun identifioi itsensä ulkonäköönsä. Eli antaa persoonallisuutensa ja henkisen tilansa muotoutua sen perusteella, miltä tuo rapistuva ja alati muuttuva ruumis näyttää. Jos olet kaunis, voit hyvin – jos ruma, voit pahoin. Tämä on minun ongelmani.
Buddahaisuuden mukaan kaikki muoto on pysymätöntä. Ruumiisi muuttuu ja jonain päivänä olet pakostakin vanha ja ruma. On siis turha tarrautua haluun olla kaunis, koska sen tuoma onnellisuus ei kestä.
Myös muoto, joka ilmenee minäkäsityksenä muuttuu alati: tänään saatan pitää itseäni sosiaalisesti menestyvänä, koska eräs henkilö nauroi jutulleni – huomenna taas pidän itseäni hylkiönä, koska en pidä peilikuvastani. Eli jos tarrautuu johonkin käsitykseen itsestä, elää illuusiossa, joka katoaa väistämättä. Tässä tapauksessa: jos pidän itsestäni, vain kun näytän kauniilta, olen harhateillä sen vuoksi, että tarraudun ihanteeseen - ja sen vuoksi, että tarraudun haluun ylipäänsä määritellä itseni.
Toivottavasti pysytte kärryillä, sillä jatkan vielä tuosta itsensä määrittelemisestä.
Koska ihminen haluaa tuntea itsensä, hän luo päässään käsityksen siitä, millainen hän on ja millaiseksi hän haluaa tulla. Tämä on tietysti illuusiota, sillä ne ovat vain kuvia, kuvitelmia pikemminkin. Yhtenä hetkenä voin päättää olevani anarkisti ja muodostan identiteettini sen perusteella. Toisena hetkenä voin kokea valtavan suomalaisuuden herätyksen ja rakennan identiteettini isänmaallisuudelle.
Ymmärrän siis ainakin teoriassa, mistä kenkä puristaa: minä tarraudun haluun olla kaunis ja menestyvä. Määrittelen itseni sen perusteella ja rakennan siten identiteettini. Olen jättänyt identiteettini ja itsetuntoni huojumaan itse luomieni illuusioiden varaan. Ymmärrän kyllä olevani epävakaalla pohjalla ja kaikkea muuta kuin vapaa.
Mutta voitteko ymmärtää, miten vaikeaa olisi yhtäkkiä hylätä tuo kaikki: jättää hiukset hoitamatta, pukeutua miten sattuu, olla välittämättä menestyksestä, vastakkaisesta sukupuolesta, arvostuksesta. Ehkä se olisi oikea ratkaisu tiellä ,joka johtaa autuuteen, mutta en kerta kaikkiaan pysty hyväksymään itseäni ellen laittaudu hyvän näköiseksi. Oloni ei ole hyvä, jos en näytä hyvältä. Paha olo heijastuu tietenkin sitten käytökseeni.
Haluaisin tietää, miten muut ovat ylittäneet tämän ongelman. Mitä pitää korvien välissä tapahtua, jotta terve identiteetti ja itsetunto säilyisivät vaikkei enää näyttäisikään omien kauneusihanteidensa mukaiselta? Miten voin saavuttaa mielen rauhan ja alituisen hyvänolon tunteen, joka on riippumaton ulkonäöstä ja haluista?
Voiko ihminen mielestänne olla samanaikaisesti kauneudestaan huolehtiva ja henkisesti korkealla tasolla?
Myönnän, että nämä ovat vaikeita kysymyksiä, ehkä lähentelevät jopa niitä perimmäisiä kysymyksiä, mutta kaikenlaiset vastaukset ovat tervetulleita. Kiitos jo ennakkoon :)
Vastaukset 23
Vanhimmat
Minua puolestaan on ihmetyttänyt minkä vuoksi ns. henkisenkin ihmisen täytyy todistella vakaumustaan ulkoisella habituksellaan. Ei ole mitenkään harva se kerta kun jossakin lehdessä ennustus- tai parannuskyvyistään tai reinkarnaatiomuistoistaan kertova nainen on pukeutunut tietyllä tapaa: ainakin puseron tulee olla violetti/lila, koska se on "henkinen" väri, myös pinkki käy, koska sen hehku tuo mieleen astraalimaailman, samoin taivaansininen. Hätätilassa voidaan tyytyä puhtaan valkoiseenkin (myös miehet). Erinäisiä arvoituksellisia koruja voi ripustella sinne tänne runkonsa ylle...
Jostakin kumman syystä jos näkisin tuollaisen kyvyillä siunatun henkilön vaikkapa nukkavierussa collegepuserossa saattaisin uskoa varmemmin siihen että hän tosiaan on kiinnostunut Hengestä. Eikä vain kiinnostunut esittämään Hengestä kiinnostunutta...
Mutta jos jätetään nämä New Age -väen rooliasut, niin mieleen tulee että Buddha suositti kultaista keskitietä. Ei sottainen ja rääsyissä kuljeskeleva ihminen todista sen puolesta että Henki on hänelle tärkein. Vaikea sitä on myöskään uskoa ns. sotamaalauksessa kulkevasta yksilöstä... Mutta niin tai näin, ihmisen kannattaa mielestäni valita oman persoonansa parhaita puolia esiin tuova vaatetus, olkoon se sitten vaikka kuinka eriskummallinen. Kun kaiken miettii KERRAN viimeisen päälle, eivät vaatteet ole sen jälkeen enää ainoat aatteet. Sen kuin vetäisee ne oman mieleisensä kuteet kaapista puhtaan kehonsa ylle, niin se on siinä! Niin kauan kuin ihminen kulkee "väärissä" vaatteissa hänen mielensä askartelee asiassa ja yrittää selvittää mitä käyttää.
Jos taas pohtii kehon olemusta, mielestäni voisi esittää kysymyksen MIKSI VANHUUS OLISI MUKA RUMAA? Ellei yksilö ole pilannut kehoaan määrättömällä ylensyönnillä tai muilla paheilla, miksi pitäisi pitää jotenkin oksettavan rumana sitä jos vähän roikkuu sieltä ja rypistyy täältä? Siitä tekee rumaa vain se, että se tuo ihmisille mieleen KUOLEMANPELKONSA. Eivät vauvatkaan (ainakaan minusta) ole erityisen kauniita. Eikä moni teinikään ole kaunis, vaikka on elämänsä kukoistuksessa - jos raa'alla raakkauksella valkataan. Mutta jos ymmärtää että terve, toimiva keho on itsessään kaunis, silloin me kaikki olemme kauniita. Eikä sairauskaan ole mitään rumaa (=hävettävää), se on vain kunkin omaa karmaa.
Pariutumiseen taas tietysti pätee jo niin moni sääntö, tai ei ole sääntöjä ollenkaan, että siihen en puutu. Mikäli vast.sukup. pärstä tai kroppa ei vaan kiehdo, ei siitä mitään suhdetta saa aikaan vaikka kuinka ajattelisi että kaikki on kaunista...
Huomaan tyypillisen länsimaalaisuuden materialismin kirjoituksessasi. Se mitä ihmisen sisällä tapahtuu, ilmenee myös ulkoisessa ulosannissa. Toki kirjoituksessasi oli myös paljon asiaa, mutta kuka enää jaksaa kiinnittää huomiota toisen ihmisen pukeutumiseen? Kirjoituksesi perusteella todella räväkät, oikeasti erikoiset ja erilaiset ihmiset ovat vain ulkonäköönsä huomiota kiinnittäviä pinnallisuuksia. Itse jos ei satu kuulumaan tähän joukkoon, niin ei heitä myöskään pidä arvostella. Omalaatuisia ihmisiä pidetäänkin tässä yhteiskunnassa pelleinä. Tässä yhteiskunnassa on muotia olla erilainen; siis muodikkaasti erilainen. Tästähän sinäkin kirjoitit. Joten se joka kiinnittää huomiota toisen ulkoasuun, onkin itse pinnallinen muotipelle?
Nykyaikana kiinnitetään aivan liikaa huomiota näin merkityksettömiin asioihin. Eikö sielun sisäinen maailma olekin paljon mielenkiintoisempi kuin vain se mikä silmin nähdään? Miksi ei otettaisi selvää siitä syvällisemmästä puolesta?
Se varmasti avaisi uusia maailmoja.
En puhunut huomion kiinnittämisestä toisen asuun, vaan omaansa. Paitsi tietysti sikäli siten että totesin että minua ärsyttää että pitää ESITTÄÄ ROOLIA "olen henkinen ihminen".
Minulla ei ole tarvetta esittää ulkoisella olemuksellani kaikille että olen muka henkinen ihminen.
Sillä, että valitsee itselleen sopivimmat vaatteet, tarkoitin sitä että kun hoitaa fyysisen puolen asiat kuntoon ensin, voi rauhassa keskittyä henkiseen puoleen. Esim. TIEDÄN että ns. henkisistä sinkuista 99 % etsii paria liikkuessaan muiden kaltaistensa seurassa. Senpä vuoksi uskonkin että heti kun se pari on löytynyt ja itsekeskeisin kuhertelu on vähentynyt, on helpompi keskittyä henkistelyyn kun ei koko ajan tarvitse ajatella alapäällään... Eller hur...
Väreillä on monille ihmisille muitakin merkityksiä kuin se esteettinen puoli. Ne vaikuttavat länsimaisenkin uskomuksen/tieteen mukaan tietyillä tavoilla. Esim. sairaaloissa on paljon vihreää, koska se rauhoittaa.
Ihmiset, jotka ovat ns. henkisesti korkealla tasolla, kokevat värien vaikutuksen ihan eri tavalla kuin ne, joiden pitää vain sointua ympäristöönsä pukeutumisen kautta toteuttaakseen jotain tiettyä roolia. Väreillä voi esimerkiksi tasapainottaa tai vahvistaa chakroja. Nämä tunnusvärit näyttävät tietysti asiaa tuntemattoman silmiin räikeiltä, kun niissä ei ole mukana maanläheisiä, murrettuja värejä, vaan kirkkaita perusvärejä. Valkoinen ei ole tässä ajattelussa mikään hätätilaväri, vaan silläkin on tietty merkitys.
Koruillakin on oma merkityksensä. Onhan monilla kristityilläkin sen teloitusvälineen kuva kaulassaan. "Henkimaailaman" puolella käytetään jalokiviä samaan tapaan kuin värejäkin. Arvoituksellisia ne ovat vain asiaa tuntemattomille.
Itseasiassa onhan se parinkin etsiminen oman itseänsä etsiskelyä samalla.
Joskus muuten olen huomannut, että parin löydettyään, kun joku ajatteli, että sitten voisi keskittyä paremmin hengellisiin harjoituksiinsa, niin hän huomasi, että ei se noin menekkään. Vaan illuusio jostain vapautumisesta joko muuttuu toisenlaisen illuusion rakentamiseen tai sitten pahimmassa tapauksessa sieluparin rakkauden huumassa voi jäädä hengellisyys kokonaan elämästä ja muuttua itsekeskeisyydeksi (tosin tällä kertaa kaksikeskeisyydeksi.) Joo, variaatiot ovat loputtomat.
Joku esittää välinpitämättömällä pukeutumisellaan henkisyyttään, toinen taas ulkonäkönsä huolehtimisella jne... Aika vaikea mennä muita arvostelemaan, mikä heille on esittämistä ja missä toiset ovat vilpittömiä. Kaiken ratkaisee henkilön oma sisäinen suhtautuminen tekemiseensä. Onneksi sellaisen arvostelu ei ole tavallisen ihmisen mahdollisuuksien piirissä ja sellaisen voi hyvällä syyllä unhoittaa. Kunhan ensin näkisi oma itsensä kujeet selkeästi.
Kumppanuuden yksi suurimpia etuja onkin se, että se ojentaa ihmiselle peilin josta nähdä omat, raadollisetkin ominaisuutensa... Jos vain uskaltaa katsoa!
Varmasti pariutuminen useimmiten johtaa kotileikkiin. Ympärille keräytyy omaisuutta, perhettä jne. - ja onko silloin enää aikaa henkiselle kehittymiselle? Aika rankalta kuitenkin tuntuu esim. Buddhan valitsema vaihtoehto: äijähän jätti katsomatta vastasyntynyttä poikaansa kun piti lähteä toimittamaan suurempaa tehtävää...
Onneksi nykyään ei ole pakko ainakaan lisääntyä, ja sen tien olen itse valinnut. Suuremmaksi ongelmaksi henk. kehittymisen tiellä kumppaniin keskittymisen sijasta olen itselläni kokenut herkän taipumukseni masentua. Minkäänlaista kehitystä ei ikinä tapahdu kun vellon mielen synkissä pohjamudissa. Ehkäpä tämän elämän tärkeimpiä tehtäviäni onkin oppia nujertamaan tietynlainen pelko ja energioidensa haaskaaminen, jotta seuraavassa elämässä voin heijastaa enemmän Hengen kaikille loistavaa aurinkoa...
Jokatapauksessa yritän kovasti päivittäisissä toimissani muistaa ajatella sitä, palvelevatko tekoni ikuisuutta, onko aikaansaannoksissani mitään todellista kestävää.
En sanoisi niitä ko. värejä räikeiksi, epäilen vain että niillä yritetään pönkittää jotakin mikä on vielä horjuvaa. Suhtaudun hyvin kriittisesti kaikenlaisiin parantelijoihin, koska heillä on paljon vaikutusvaltaa moniin ihmisiin. Mieleeni ei juolahtanut se, että nämä värit voisivat ehkä edesauttaa parantumisprosessia potilaissakin...?
Olen kuullut kahdenlaisen koulukunnan ajatuksia. Toiset ovat sitä mieltä että ihmisen on muistettava suojata itseään kaikin tavoin: on käytettävä tiettyjä värejä ja esineitä, visualisoitava tietty energiakenttä ympärilleen, rukoiltava jne. Toiset taas ovat sitä mieltä että nämä kaikki toimenpiteet ovat turhia, koska mikään kielteinen ei voi ihmistä kohdata ellei se kuulu hänen karmaansa. Minulla on omat epäilykseni ritualistisuutta ja talismaneja kohtaan, sillä uskoisin että sillä tiellä voidaan hyvin herkästi lähteä lipsumaan juuri niiden kielteisten voimien puolelle, joita yritetään välttää. Hyväuskoinen hölmö ei tietenkään tule olla, ei esim. kannata hakeutua epämääräiseen porukkaan ajatellen että kyllä se Henki varjelee... Mutta vainoharhainen, jatkuva mörrimöykkyjen pelkääminen ärsyttää minua (koska olen siihen itsekin joskus syyllistynyt). Joskus mietin jopa että kummitukset, poltergeistit yms. riehuvat vain sen takia että ihmiset pelkäävät niitä, ja pelko antaa niille energiaa.
Tsakroja tai varsinkaan kundaliinienergiaa myöskään en menisi sörkkimään ennenaikaisesti noin vain... Olen itse pyrkinyt aktivoimaan ns. 3. silmääni, koska olen kokenut spontaanistikin sen aiheuttamia ilmiöitä. Mutta en ole aivan varma teenkö tässä oikein. Ehkä tasapainoinen kaikkiin tsakroihin painottuva työskentely on parempi vaihtoehto.
Omien 3. tsakraan liittyvien ongelmieni vuoksi (ihmisarkuus) olen ehkä hyvin vaativa ihmisten suhteen. Oikeudenmukaisuus ja rehtiys on minulle kaikki kaikessa, ja jos vaatteilla koreilulla pyritään vaikuttamaan toisiin ihmisiin siten että he joutuvat jotenkin koreilijan vallan alaisiksi, silloin ollaan todella heikoilla jäillä. Rituaaliesineet, oli niillä voimaa tai ei, ovat vielä huonompi juttu. Mielestäni kannattaisi välttää niin paljon kuin mahdollista esineisiin keskittymistä ja sitoutumista... (Tässä malka on tietysti omassa silmässäni, omistan paljon kirjoja joista en noin vain luovu...)
Buddha teki kuten Jeesus neuvoi, silloin kun kutsu käy, ei perhe, ei aviokumppanit ja muut voi sitoa ihmistä. Onhan se samalla myös vaarallinen neuvo, kun sen voi toteuttaa hyvinkin väärin perustein, mutta joka tapauksessa näyttää olevan hyvin yleismaailmallinen taas kerran. Joko henkisyys tai materialismi. Ei ole kuin Yksi Tie siis loppujen lopuksi.
Masennuksesta puhut kyllä oikein. Olen tavannut vain pari jos en yhtään henkilöä, jotka olisivat voittaneet tuon pimeyden voiman sumentavan vaikutuksen. Se on kuin ihmisessä olisi jotain, joka luontojaan haluaa vetäytä enemmän karkeisiin ja painaviin sfääreihin.
Mutta sitäkään ei katsota viimeisimpinä ja voimakkaimpina vastustajina. Itseasiassa onnentunne ja mentaalinen tyytyväisyys on se, mistä varoitetaan aika harvoin, mutta jota pidän todellisena haasteena. Syy lienee siinä, että aika harvat ihmiset todella ovat löytäneet vielä sellaista onnen lähdettä elämäänsä. Vaishnavat puhuvat Jumalan sädehohdosta, reunaenergiasta,. jonka todellisuus paljastuu kulkijalle jossain vaiheessa tietä. Monta on petollista ja kaunista kukkaa näissä laaksoissa.
Se mikä vetää, opettaa, mutta ei ole se, mikä on päämäärä.
Tiedän ehkä mitä tarkoitat, sillä, että vaatteilla halutaan hallita. Törmäsin yhdessä tilaisuudessa vaaleaan kaapuun pukeutuneeseen henkilöön, joka kai kuvitteli olevansa taivaan enkeli katsoi kieroon ja määräili kuka pääsee sisälle mestaria tapaamaan ja kuka ei. Ne eivät tietenkään, joilla on kauhtuneet vaatteet ja epäilyttävä tyyli tuo Pietari teki selväksi. Kävelin vaan ohi ja ehkä tallasin kaavullekin. :P
Muuten nautin siitä, että ihmiset pukeutuvat persoonallisesti. Ei luontokaan kysy lupaa väriloistoon talven jälkeen.
Kovin tutulta kuulosti. =)
Itse olen lueskellut tässä viime päivinä kirjaa; Uusin tavoin mielentyyneyteen, Tara Bennet-Coleman, Tunteiden alkemiaa.
Voin lämpimästi suositella kirjaa ja tiettävästi sieltä löytyy vastauksia myös näihin kysymyksiisi.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että on monia tapoja taikka suuntia aloittaa "muutos" kohti mielenrauhaa. Kuitenkin tuntuu, että jokaisen lähtökohta on se, että mieli ja mielen persoonallisuus on se "perus-tila", josta käsin sitä aletaan ikäänkuin purkaa.
On ihmisiä, jotka pääsevät sisimpänsä tuntumaan fyysisin keinoin, aloittamalla fyysiestä muutoksesta. Monet fyysistä "manipulaatiota" tekevät hoitomuodot perustuvat tähän, liikunta, venyttelyt, fyysiset tapojen muutokset jne.
Kehoaan "kuuntelemalla" on mahdollisuus vapauttaa esille ja tarkasteltaviksi juuri näitä "persoonallisuuden vääristymiä" ja sitten niiden kautta päästä syvempiin kerroksiin. Kuuntelemalla sitten taasen vielä niidenkin "taustoja", tunteita voi päästä vieläkin syvemmälle ja siitäkin voi mennä vielä syvemmälle, sinne mistä tunnekokemus on syntynyt ja jatkuu jatkuu jatkuu...=)joskus saattaa päästä jopa "globaaliselle" "ulottuvuudelle", jonkin vääristymän alkusyyssä.
Koen, että on olemassa ihmisiä, jotka taas tunnekokemuksien kautta, pääsevät käsiksi "persoonalllisuutensa vääristymiin". (näihin luen 80%kuuluvani itse).
Kun syntyy tunnekokemus (emootio) voi siitä suoraan siirtyä syvemmille alueille kuten edellä jne.
Tälläista (sekavaa) näkemystä puoltaa se, että olen tehnyt aika "rankkoja" tunnepuolen "putsauksia" itsessäni ja sen jälkeen on fyysissä kehossa tapahtunut "itsestään" muutoksia.
Joskus taas olen ihan fyysisen kokemuksen kautta saanut pinnalle jotain, minkä mieli itseltä piilottaa.
Minusta esim.kehon notkeus on hyvä esimerkki.
Olin murrosikäisenä aika "jäykkä", enkä koskaan ole ollut liikunnallinen. Liikunta tunnit oli yhtä pakkopullaa jne.
Sitten kun elämässäni tapahtui suuria tunnepuolen muutoksia (vääristymiä kuoli todella syvästi) yhtäkkiä koin, miten kehoni oli muuttunut joustavammaksi ja taipuisammaksi.
Kun aloitin eräänlaisen venyttely-terapia muodon "harrastamisen", monet luuli/väitti, että olen varmasti paljon venytellyt ja harrastanut liikuntaa, koska olin niin notkea, eivätkä voineet uskoa, että notkleus oli saavutettu, ei fyysisin keinoin. =)
Joopa joo, mahdoinkohan vastata mihinkään....=)
mielestäni siis ei välttämättä tarvita radikaaleja fyysisiä muutoksia, sillä luopumisen voi tehdä syvällä tunnetasolla, mutta se on aika rankkaa ja monivaiheista.
Mutta kun sen on jollain aluella tehnyt ja sen "dynamiikka" on selvillä, on se tavallaan vähän helpompaa seuraavalla kerralla, ehkä voisi sanoa, että tietoisempaa!
Kaiken tärkeimmäksi koen, että asia työstetään todella syvällisellä ja kerroksellisella tavalla, niin että "sydämeen jää jälki", muutos tapahtuu ikäänkuin solutasolla asti.
Hyvin tärkeää, ehkä tärkeintä on MYÖTÄTUNTO itseä ja tunteitaan ja halujaan kohtaan.
Unohda ankaruus, käy sisäistä vuoropuhelua, tee se minkä yhteiskunta ja vanhemmat on ehkä jättäneet tekemättä!
Salli itsesi olevan inhimillinen ihminen kokonaisena!
Olen nähnyt, miten sisäinen sielun kauneus valaisee koko ihmisen olemuksen ja fyysinen kauneus on vain pieni häivähdys sitä.
Mutta selvääkin selvempää on, että fyysisesti kaunis (siis jotkin hassut globaalisetkin kriteerit täyttävä ulkomuoto)voi olla yhtä mielenrauhainen ja "henkinen" kuin minkänäköinen tahansa.
Monasti kun näkee todella kauniin (fyysiset kriteerit täyttävän) ihmisen, voi hetken "tarkasteltuaan" nähdä mistä käsin hän kokee kauneutensa ja jotenkin ulkonäkö muuttuu sen myötä katsojan silmissä.
Kaunis voi valaistua. Jos kampaat hiuksesi tai et kampaa hiuksiasi, sillä ei todellakaan ole mitään merkitystä valaistumisen kannalta. Sillä on merkitystä, että mieli hiljenee ja oivallat itsesi. Et voi oivaltaa itseäsi jättämällä peseytymisen väliin tms. Peseytymisellä ei ole mitään suhdetta valaistumisen tapahtumaan. Tai kauniilla vaatteilla.
Minusta tuntuu, että meissä on syvällä kristillinen näkemys synnistä. Luulemme joidenkin tekojen olevan syntiä tai estävän valaistumista. Valaistumista estää se, että jättää harjoituksen väliin. Jos mietiskelet ja teet vilpittömästi ja säännöllisesti yritystä, kaikki muu on totaalisen samantekevää. Älä murehdi yhdestäkään asiasta, ainoastaan siitä, että harjoitat säännöllisesti.
ennen uskomattoman paljon energiaa ollakseni hyvässäkunnossa fyysisesti ja näyttääkseni hyvältä. Pukeutuminen oli todella tärkeää olla tyylikästä piti olla muusikkona jotenkin rock mutta omalla tyylillä jne. ja vartalon piti olla todella hyvässä kunnossa.
Oon yhäkin sitä mieltä että fyysinen kunto on hyväksi ja sen eteen voisin tehdä enemmänkin kuin mitä nyt teen( eli tosi vähän), mutta pukeutumisen eteen en näe niin paljon vaivaa ja on vapauttavaa käyttää sellaisia vaatteita jotka tuntuvat hyvältä.
Olen Tellun kanssa samaa mieltä tuosta keskitiestä. Eli se etten takerru ajatukseen että minun pitää näyttää hyvältä ei tarkoita sitä että ostan itselleni kaameimman näköiset vaatteet mitä löydän ja jätän muutenkin kokonaan huolehtimatta ulkonäöstä.
Ollessani luostarissa ihmettelin aluksi kuinka hyvää huolta puhtaudesta siellä pidettiin, ajattelin että eikö tämä ole takertumista ja eikö tällaiset maalliset asiat tulisi unohtaa.
Mutta eihän sitä sen paremmin kehity vaikka ois kuin likainen, joskus on hyvä kokeilla rajoja mutta fanaattisuus ei oo varmaan hyvästä.
Uskon että sitten kun todella sisälläsi tunnustat että liika Ulkonäöstä ja kauneudesta huolehtiminen on taakka niin sitten kykenet luopumaan siitä. Yks keino mikä auttaa on meditoida ja tutkia mitä tämä ruumis lopulta on, mulla on ainakin herännyt sitä kautta ajatuksia että kaikki ruumiit on loppujenlopuksi rumia. ei ole niin kaunista naista etteikö se haisis hielle tai etteikö se kävis vessassa kuten kaikki muutkin, mun mielestä me itse olemme luoneet ajatusmaailman jossa ruumis nähdään kauniina, ja varsinkin ns. kauniit ovat todella takertuneita tuohon ajatukseen. Eli kauneus voi olla myös taakka.
Sekin on jännä juttu että yleensä jos ihmiset näkevät luurangon niin he kauhistuvat, vaikka he itse kantavat luurankoa koko ajan mukanaan, ruumiin rumat asiat on suljettu pois mielestä, siksihän ei ole kiva nähdä ruumista sisältä päin vaikka kaikkia elimiä kantaa mukanaan.
Jos olet kiinnostunut henkisestä kehittymisestä et tarvitse ns. kauneutta mihinkään.
Eli ei sinun tarvitse yhtäkkiä unohtaa koko kauneudesta huolehtimista, vaan alkaa ajattelemaan kohtuutta, ja jos käännyt tutkimaan itseäsi sisältä niin kohtuus alkaa löytymään. On kuitenkin tärkeää uskaltaa päästää irti asioista joiden tietää olevan taakka.
Näin minä ainakin ajattelen.
Jotenkin huomioni kiinnittyi (ehkä käsitin väärin?), että mainitsit kovin monta asiaa ihmiskehosta ja sen toiminnoista rumina??
Luusto, sisäelimet, suolentoiminnot yms??
Ylipäätään se, että kehosta käytetään sanaa ruumis, kuulostaa minusta oudolle. =)
Minulle keho on elävä kokonaisuus ja kaunis kaikkine puolineen.
Ruumis merkitsee minulle kehoa, josta "ihmisen henki" on kuollut, poistunut, lakannut olemasta jne., mutta en näe siinäkään mitään rumaa.
Minä koen, että kauneus ja henkinen kehitys kulkevat käsikädessä, kaikki mitä katsot rakkaudella ja hyväksynnällä on kaunista....ja koen, että kun olen (jos olen)tasa-painossa itseni, kehoni ja kokonaisuuteni kanssa, voin olla sitä myös ympäröivän maailman kanssa.
Nähdäkseni keho on suuri lahja, jota pitää kunnoittaa ja huoltaa huolella.
Tosin kauneudella voidaan tarkoittaa jotain määrettä, jonka kaupallisuus ja politikointi luo, mutta minulle sellainen ei ole "kauneutta".
Myöskin kaikki itselle ihmisestä vieras alue voidaan nimetä rumaksi ja pahaksi, kunnes sekin on saatettu tasa-painoon.
Tälläisiä ajatuksia kirjoituksesi minussa herätti??
samaa mieltä siitä että kehosta tulee huolehtia.
Mutta kauniina en osaa ihmiskehoa pitää.
Ruumishan se keho tulee joka tapauksessa olemaan joten minulle ei ole outoa kutsua sitä sillä nimellä.
Hyvä että ajatuksia herää.
Kiitos vaan kaikille älykkäistä vastauksista. Niistä on tosiaan apua kun selvittelen näitä ajatuksia päässäni.
Nyt kuitenkin aloin ajatella, että miten buddhalaisuuden toteuttaminen elämässä voi onnistua, jos ei ole minkäänlaisessa yhteisössä mukana. T mainitsi olleensa luostarissa ja siitä oli varmasti hänelle melkoisesti apua, mutta veikkaanpa, että suurin osa buddhalaisuudesta kiinnostuneista lueskelee kirjoja ja pohtii näitä asioita aivan yksin.
No okei, valaistuihan Gautamakin aivan omin avuin, mutta kuinka todennäköistä on että me muut pystyisimme siihen? Jos vaihtoehtona on liittyä johonkin ihmisjoukkoon, josta saa motivaatiota tämän elämäntavan harjoittamiseen, niin ainakin itse valitsisin mieluiten sen.
Onko teillä kokemuksia buddhalaisessa yhteisössä elämisestä ja missä sellaisia on? Vai harhailemmeko me kaikki yksin pimeässä huoneessa ja yritämme omin avuin löytää valokatkaisijaa? =)
on Buddhalaisittain ajateltuna ehkä hieman laiha tilanne, on kuitenkin olemassa joitain ryhmiä.
Henkilökohtaisesti unelmoin siitä että suomessa voisi olla Theravada-Buddhalainen luostari johon voisi viedä ruokaa munkeille ja saisi opetusta.
Ongelmana on se että munkit perustavat luostarin johonkin maahan tai paikaan vain kutsusta, ja kutsu sinänsä ei riitä vaan täytyy olla rahoitus(rakennus tai muut kustannukset) ja puitteet kunnossa. Ajatellen suomea munkin olisi tietenkin hyvä olla suomalainen jotta opetus ymmärrettäisiin. Ja alku olisi tietenkin hankalaa sillä veisi varmaan aikaa ennenkuin suomalaiset olisivat valmiita antamaan ruokaa joillekin jotka vain "ovat". Yleensä tuollainen uuteen maahan siirtyminen tapahtuu yksityislahjoitusten turvin.
Tietenkin kaikki tuo takaa opetuksen laadun sillä kuka tahansa ei voi julistautua opettajaksi ja perustaa luostaria vaan tarvitaan hyväksyntä vanhemmilta opettajilta.
Mutta koska kiinnostus on lisääntynyt niin eiköhän joku suomalainen kohta lähde Nunnaksi tai munkiksi ja harjoittele niin kauan että on valmis opettamaan ja palaa sitten tänne opettamaan.
Niin muuten niille jotka on kiinnostunut niin onhan suomessa Tiibetinbuddhalainen nunna Ani Sherab, en kyllä nyt muista missäpäin oleilee eikä ole kokemusta hänen opetuksestaan.
Jokatapauksessa kyllä Buddhalaisuudessa annetaan suuri arvo sanghalle eli yhteisölle ja yksin on vaikeaa harjoitella. Tietenkin harjoittelu tapahtuu pitkälti yksin mutta itse ainakin kaipaan ajoittain neuvoja opettajalta.
Itse olen kyllä valmis välittämään neuvoja jotka tulevat Theravada-buddhalaisesta perinteestä, sillä minulla on aiheesta hyvää englanninkielistä kirjallisuutta ja myös netistä löytyy tietoa.
Eli me joilla on kiinnostusta buddhalaiseen harjoiteluun voimme vaihtaa tietoa ja mielipiteitä tämän palstan kautta.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että jos on tasapainossa itsensä, kehonsa kanssa, niin vasta sitten voi olla sitä myös ympäristön kanssa. mutta en siltikään sanoisi ihmisruumista kauniiksi ollenkaan. kauneus on siinä, että pystyy hyväksymään kehonsa sellaisen kuin se on. ja näin ollen elämään sovussa niin itsensä kuin ympäristön kanssa. kaikkihan lähtee juuri siitä, että hyväksyy itsensä, vaikka se tuottaakin usein suuria ongelmia. kuollut keho, ruumis ei ole kaunis, sillä kaikki kauneus on elämässä. minun mielestäni.
Olen myös ollut Thaimaassa luostarissa. Nyt ajattelen sanghasta, että siitä oli todella paljon apua, sillä esimerkiksi ravinto oli siellä täydellistä meditaatiota ajatellen. He sanoivat, että heillä on vuosituhansien know-how esim. siitä, mikä ravinto sopii mietiskelyyn. Ja siltä se tuntui. Heillä on vuosituhansien kokemus siitä, miten retreatin tulee tapahtua. Tälläistä apua sangha voi tarjota. Olen todella kiitollinen mainitulle luostarille ja sanghalle. Olen itsekin yksin täällä keskikokoisessa kaupungissa ja mietiskelen joka päivä yksikseni. Mieltä ilahduttaa, että on joitakin tässä maassa, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä.
Itse olen myös miettinyt, että miten buddhalainen elämä onnistuu yksinään. Omasta kokemuksesta voin sanoa että hyvin onnistuu. Minäkin kuulun siihen porukkaan jotka pohtivat ja lukevat yksin kirjoja kotonaan. Lisäksi meditoin jotakuinkin päivittäin 10-20 minuuttia.
Mutta olen huomannut, että ei tarvitse buddhalaisia ympärilleen voidakseen pohtia yhdessä näitä asioita. Suurin osa ystävistäni laskettaisiin kai ateisteiksi. Ja tällaiset keskustelupalstat auttavat myös. Ainakin minusta buddhalaisuus on tehnyt elämäni onnellisimman ihmisen! :)
Pax.
Keho on sielun temppeli, joten tehtävänämme on huolehtia, että ikuisella, kauniilla, puhtaalla sielullamme, jota todellisuudessa olemme (mutta luulemme olevamme tämä keho, mieli jne) olisi paras mahdollisuus ilmentää itseään tässä kehossa. Kehostaan kannattaa siis huolehtia, mutta ei samaistaa itseään tähän kehoon.
Pyhän Hengen Temppeli ja sen mukaisesti sitä on myös kohdeltava. Pitää mieli puhtaana ja pitää keho puhtaana, luonnollisen kauniina ja siistinä, sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Mielihän on myös hengen malja.
"rikkaan miehen on vaikea päästä taivaan valtakuntaan." Vasta kun rikkaus tai kauneus ei ole meitä itseämme varten (siis suhtaudumme niihin tuolla tavalla), uskoisin, että niiden kanssa voi elää henkisesti oikealla tavalla.
Korvien välissä täytyy tapahtua muutos, "elä toisille, älä itsellesi." Sitten vain kehittämään tarkkaavaisuutta, etsimään sisäistä totuuden ääntä ja tutkimaan, milloin petät itseäsi erilaisilla selityksillä :)
Miksi, jos olet kauniin näköinen sinun pitäisi tekeytyä rumaksi? Mitä kynsilakalla koruilla ja kampauksella on tekemistä itsensä etsimisen kanssa, ei yhtään mitään. Tee niinkuin sinusta itsestä tuntuu hyvältä.