Mies nousi manalasta maineeseen

Kerran, kun kuolon varjot lankes,
hiljeni ääni,
ja taivas aukes.
Mies, joka ennen soi lauluna tuulen,
katosi, haipui kuin varjona uuden.
Haudassa hiljaisuus syleili syliin,
multaan jäi muisto,
ei nimeä kyliin.
Mut sydän ei lepää,
jos liekki ei sammu,
ja haudankin halki voi kasvaa tammi.
Yössä hän kuuli - ei kuoleman juoksun,
vaan kansan joka kaipasi voimansa kutsun.
Huusivat hurmeen, huusivat valon,
miehen joka rakentaa kivistä talon.
Ja niin nousi hän - ei lihana enää,
vaan taruna, tuhkasta, sankarin elää.
Käsissään kipinät, katseessa myrsky,
askelissaan kaiut, kuin ukkosen jymy.
Hän nousi, ei kostoon vaan oikeaan suuntaan,
ei julmana, vaan sydän loistaen kultaa.
Kulki hän halki maailman kentät,
nostaen sorretut, murskaten muurit.
Nyt nimi on lauluissa, kivissä, liekeissä,
öisissä unissa, arkisissa mietteissä.
Mies joka kuoli, nousten taas uuteen,
ei pimeään jäänyt, vaan valona loistaa
tulevaisuuteen.