Ufot ja paranormaalit ilmiöt lieksassa

Marko H ajoi Opelinsa vanhaa rämää pitkin Pielisentietä. Kello oli puoli yksitoista illalla, ja elokuun viimeisten päivien pimeys oli jo laskeutunut Lieksan ylle. Takana oli kymmenen tunnin vuoro Pankakosken kartonkitehtaalla, ja koko ruumis huusi lepoa. Radio soitti hiljaa jotain vanhaa iskelmää, ja ajovalojen keila leikkasi tasaista viiltoa yön mustaan kankaaseen

Kaikki alkoi ilman ennakkovaroitusta. Moottorin ääni muuttui, yskäisi kerran ja vaimeni. Sähköt katkesivat. Ajovalot sammuivat, radio hiljeni, ja auto rullasi voimattomana tien sivuun. Marko kirosi rattia vasten. Ei helvetti, ei nyt. Hän käänsi virta-avainta. Ei mitään. Ei edes yskäisyä

Hän nousi autosta ja avasi konepellin, vaikka tiesi, ettei pimeässä ja ilman työkaluja voisi tehdä mitään. Ilma oli epätodellisen hiljainen. Ei edes tuulen huminaa puissa. Juuri silloin hän huomasi sen. Valon

Se ei ollut lentokoneen tai helikopterin valo. Se oli himmeä, sykkivä hehku Pielisen yllä, ja se ei liikkunut mihinkään. Marko siristi silmiään. Joku kuvaamassa dronella? Outoon aikaan. Hän tuijotti valoa, joka tuntui kasvavan hitaasti. Sitten se liikahti. Ei lentäen, vaan... siirtyen. Äänettömästi ja välittömästi se oli lähempänä, suoraan tien yllä. Se oli kolmion muotoinen, tumma massa, jonka kulmissa hohtivat samat himmeät valot

Markon kurkkua kuivasi. Pelko, kylmä ja terävä, iski hänen vatsaansa. Tämä ei ollut normaalia. Hän perääntyi vaistomaisesti kohti autoaan, mutta jalat tuntuivat lyijyltä. Sitten kaikki äänet katosivat lopullisesti. Ei vain hiljaisuus, vaan aktiivinen, painostava äänen puute, kuin joku olisi kääntänyt maailman äänenvoimakkuuden nollalle

Hänen viimeinen muistikuvansa autonsa vierestä oli tunne siitä, että ilmanpaine hänen ympärillään romahti. Ei ollut valonsädettä tai vetävää voimaa. Oli vain hetki, jolloin hän oli Pielisentiellä, ja seuraava hetki, jolloin hän ei enää ollut.

Herääminen oli kuin nousu syvästä, lääkkeellisestä unesta. Hän makasi jollain, mikä tuntui kylmältä ja kovalta, kuin kiillotetulta kiveltä. Huone oli valaistu tasaisella, varjottomalla valolla, jonka lähdettä ei näkynyt. Ilmassa oli steriili, otsonin kaltainen haju. Hän yritti liikkua, mutta ei voinut. Hänen ruumiinsa oli täysin halvaantunut, vaikka hän tunsi jokaisen hermonpäänsä kirkuvan

Hänen yläpuolellaan liikkui olentoja. Ne olivat pitkiä ja ohuita, mutta niiden ääriviivat tuntuivat väreilevän ja muuttuvan, kuin katsoisi niitä paksun veden läpi. Ne eivät puhuneet, mutta Markon päässä kaikui sarja tunteita ja kuvia, jotka eivät olleet hänen omiaan: kylmä, analyyttinen uteliaisuus, täydellinen välinpitämättömyys hänen pelkoaan kohtaan. Hän oli näyte. Eläin laboratoriossa

Kokeet olivat brutaaleja, eivät niinkään kivun, vaan loukkauksen ja tuntemattoman vuoksi. Terävä, kylmä esine painettiin hänen vatsaansa vasten. Se ei leikannut ihoa, vaan tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ilman vastusta, kuin hänen kehonsa olisi ollut savua. Hän tunsi viiltävää kipua syvällä sisällään. Jotain otettiin, jotain laitettiin tilalle. Hänen silmänsä pakotettiin auki, ja hänen eteen tuotiin laite, joka väläytti kuvioita ja valoja, jotka tuntuivat kaivavan esiin hänen syvimmät muistonsa ja pelkonsa. Hän eli lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä läpi sekunneissa, mutta samalla hän tunsi, että joku toinen tarkkaili noita hetkiä hänen silmiensä kautta, tunteettomasti ja analyyttisesti. Se oli kaikkein hirveintä: hänen koko olemuksensa, hänen identiteettinsä, riisuttiin ja tutkittiin

Yhtä äkisti kuin kaikki oli alkanut, se loppui

Hän istui autonsa kuskin penkillä, kädet ratilla. Moottori oli käynnissä, ja radio soitti samaa iskelmää. Hän haukkoi henkeään, sydän takoi rintaa vasten. Hän katsoi kelloa. Se oli melkein kolme yöllä. Kaksi ja puoli tuntia oli kadonnut.

Hän ajoi kotiin kuin transsissa. Suihkussa hän huomasi vatsallaan, navan alapuolella, pienen, täydellisen kolmion muotoisen arven, joka ei ollut ollut siellä aiemmin

Seuraavat viikot olivat helvettiä. Hän ei kertonut kenellekään. Kuka uskoisi? Häntä pidettäisiin hulluna tai juoppona. Hän näki painajaisia, ei niinkään olennoista, vaan siitä tunteesta – täydellisestä voimattomuudesta ja siitä, että oli vain näyte. Hänestä tuli eristäytynyt ja vainoharhainen

Noin kuusi viikkoa myöhemmin alkoi pahoinvointi. Aluksi hän piti sitä stressin oireena, mutta se paheni. Hän tunsi jatkuvaa, outoa turvotusta ja painetta vatsassaan. Lopulta hän meni lääkäriin peläten syöpää tai jotain muuta vakavaa. Lääkäri kuunteli oireita, määräsi verikokeita ja ultraäänen.

Marko makasi tutkimuspöydällä, kun kokenut lääkäri liikutti anturia hänen vatsallaan. Lääkärin ilme muuttui hämmentyneestä täysin epäuskoiseksi. Hän katsoi ruutua, sitten Markoa, ja takaisin ruutuun.
"En... en ymmärrä," lääkäri sanoi hiljaa, kalpeana. "Tämän ei pitäisi olla mahdollista."
Hän käänsi näyttöä Markolle päin. Sumeassa, mustavalkoisessa kuvassa, syvällä hänen sisällään, sykki selvästi jotain. lääkäri sanoi ääni väristen, olette raskaana!