Herra Bean, juokse seinään! :)

Olen monta kertaa ajatellut, onko tuo Herra Bean nähnyt, kun olen koheltanut nuoruusvuosinani, jotka kohdentuvat tuonne 60-luvulle, niin samantapaista on minunkin elämässäni tapahtumat olleet. Kun alkaa mennä pieleen, niin se on sitten menoa!

Oli juhannusaatto, kun olin matkalla ensimmäistä kertaa tulevien appivanhempieni luo. Olin varannut yöjunassa makuuvaunupaikan, joka sattmalta oli keskimmäinen petipaikka. En ollut oikein tyytyväinen, koska olin aina yrittänyt saada (ja saanutkin) yläpetin, jonne olin saanut järjestää pesäpaikkani matkan ajaksi. Tämä oli ensimmäinen junamatka "väärällä petipaikalla".

Kun aukaisin makuuvaunun oven, oli verhot vedetty ikkunan eteen. Yläpetillä oli matkustaja jo unen mailla, samoin alapetillä. Riisuiduin ja ripustin vaatteeni hengariin seinälle. Kiipesin keskipetille. Uni ei tullut. Ajattelin huomista päivää. Minkälaisia apppivanhemmat olisivat? - Vatsa alkoi kurnia. Uskaltaisikohan kiivetä alas ja ottaa eväät esille? Pienen Jaakobinpainin jälkeen karjalanpiirakat laukussa voittivat. - Kiipesin varovasti alas ja heitin refleksinomaisesti piirakkapaketin petille. Sitten itse vikkelästi perässä. Piirakkapaketti oli poissa. Vetelin kädellä pitkin seinän vierustaa, tunnustelin jopa tyynyn alta. Paketti oli poissa! Olisikohan se tippunut lattialle seinän vieressä olleesta raosta? Kiipesin taas alas lattialle, olin rähmälläni alapetin vieressä ja tunnustelin petin alta, mutta siellä oli vaan alapetin matkustajan kasseja. Matkustaja heräsikin ja luuli varmaan, että pengoin hänen laukkujaan. Hämärässä tuijotimme toisiamme silmästä silmään, sanaakaan ei vaihdettu. :) - Kiipesin pettyneenä takaisin petille. Sitten tuli mieleen, että miksi en ottanut omenaa laukusta, kun oli lattialla!
Tietysti menin kiireesti alas, etten aiheuttaisi enempää häiriötä, nappasin omenan ja palasin asemiini ja järsin omenaa. Kaikki alkoi taas rauhoittua... kunnes yläpetin matkustaja käänsi kylkeä ja kuului vaan läts! kun jotakin putosi lattialle. Piirakkani! Olin heittänyt paketin vaistomaisesti yläpetille, koska se oli aina ollut minun petipaikkani! - Arvata saattaa, että menin kiireesti katsomaan, oliko se piirakkapaketti. Olihan se! - Petillä jälleen ja yritin olla varovainen, kun avasin piirakakpakettia. Äiti oli käärinyt ne voipaperiin, joka rapisi niinkuin voipaperi voi rapista! Söin kaikki piirakat. Mitäpä niitä säästelemään. Päälle iso röyhtäisy! - Ja sitten alkoi naurattaa! Yritin pidätellä naurua, purin peiton reunaa. Hetekapohjainen peti alkoi narista naurun tahdissa! - Kerkesin vaan ajatella, että mitä kanssamatkustajat arvelevat nyt keskipetillä tapahtuvan, kun päätin tehdä itseni hävittämistempun koko makuuvaunusta! Kiipesin vielä kerran, viimeisen kerran, alas ja vetäisin vaatteet päälle ja menin matkalaukkuineni, kasseineni käytävään. Sitten nauroin isoon ääneen, jolloin kanssamatkustajani iskivät nyrkkiä seinään ja huusivat: - Turpa kiinni! Huusin takaisin: - Joo, joo, kunhan saisin äänen vaimenemaan!
Juhannusreissu 1962 on jäänyt taatusti mieleen.