Kuinka paljon tunnet hänen luonnettaan ja tapojaan? Minkälaista ihmistä siis kaipaat?
Itselläni on jäänyt traumaside kaivattuuni. Aikaa sitten jo tiennyt missä mennään. Että en sillä tavalla oikeasti halua enää lähelle. Irrottaudun hitaasti, mutta varmasti.
Mutta tiedän hänestä, että on helppo heikki, panomies ja naisten itkettäjä. Tiedän myös sen että mulle tulee jonkinlainen ptsd, kun vaan näen vilaukseltakin.
Mutta tärkein tieto minkä sain on se, että hän olikin vaan viestintuoja, paljon varhaisemmasta traumasta. Ei ole normaalia, että hajoaa jonkun toisen takia. Vaikka hylättäisiinkin.
Mutta se toinen onkin ollut vaan näyttämässä, mitä traumoja siellä on käsittelemättä. Ja ei niitä olisi halunnut kohdata, mutta onneksi sai siihen mahdollisuuden.
Lopulta ymmärrän sen, että en voi eheyttää itseäni toisen ihmisen kautta. Tärkeä tieto sekin, kun voimia on enää vähän.
Itselläni on jäänyt traumaside kaivattuuni. Aikaa sitten jo tiennyt missä mennään. Että en sillä tavalla oikeasti halua enää lähelle. Irrottaudun hitaasti, mutta varmasti.
Mutta tiedän hänestä, että on helppo heikki, panomies ja naisten itkettäjä. Tiedän myös sen että mulle tulee jonkinlainen ptsd, kun vaan näen vilaukseltakin.
Mutta tärkein tieto minkä sain on se, että hän olikin vaan viestintuoja, paljon varhaisemmasta traumasta. Ei ole normaalia, että hajoaa jonkun toisen takia. Vaikka hylättäisiinkin.
Mutta se toinen onkin ollut vaan näyttämässä, mitä traumoja siellä on käsittelemättä. Ja ei niitä olisi halunnut kohdata, mutta onneksi sai siihen mahdollisuuden.
Lopulta ymmärrän sen, että en voi eheyttää itseäni toisen ihmisen kautta. Tärkeä tieto sekin, kun voimia on enää vähän.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tunnen hänet vähän turhankin hyvin ja tiedä, ettei hän ole helppo yksilö. Vaan minkäs teen, kun satun nyt tykkäämään hänestä. 🤷♀️
En tunne juuri ollenkaan, kyse on jonkinlaisesta mielikuvituksen värittämästä mielikuvasta 🙃
Kiintymyssuhdeongelmat ratkeavat usein juurikin turvallisissa kiintymyssuhteissa. Ne voivat myös jo arpeutuneina revetä uudelleen, jos niitä tahallaan sörkkii. Sellaisesta on turha olla kiitollinen.
No minä sitten taas ajattelen sen niin, että en olisi oppinut ilman sörkkimistä. Turha se on kirota enää, kun ei se toinen ole ottamassa tekemisistään vastuuta. Mutta mä olen mun parantumisesta yksin vastuussa. Olen kuitenkin vetänyt rajat ja niitä ei enää ylitetä.
Hyvä juttu sinulle! Itse opin ilman kipuakin, kipu usein hidastaa prosesseja joskus jopa jäädyttäen ne vuosiksi.
M-n?
Olen kuullut että toiset kehittyy ja varmaan nopeampaakin, kun eivät koe kipua. Kuulin just eilen kun joku kertoi, ettei ole tarvinnut henkisessä matkassaan tuntea kipua. Mutta ei varmaan mene kaikilla noin, varmaan paljon persoonasta kiinni? Mä tosiaan mietin, että miten tuon kivun itsessäni voisin "kiertää"? Kun se on kuitenkin ollut siellä olemassa jo. Ei kai omaa matkaa voi tehdä väärin kuitenkaan? Mä olen itkupilli ja surkupussi. Kunnon aamuitkujen jälkeen alkaa henki kulkea ihan toisella tavalla. Ja sitten olen ihan tyyni.
Jonkinlainen perusymmärrys kivusta kun on, niin ei välttämättä ole tarvetta kokea sitä uudelleen ja uudelleen. Toiset toki jääräpäisempiä ja oppivat kivun ja konkretian kautta, mutta yhtä hyvin asioita voi purkaa ilman ylimääräistä kipua, kun tuntee sen jo olemassa olevan läpi. Jos itsessä on kipua, sitä ei voi kiertää, se tulee kohdata ja mennä läpi. Jokainen löytää tavat käsitellä kipujaan itselle parhaaksi katsomallaan tavalla. Jotkut kuvittelevat voivansa edes auttaa toisten matkaa kärsimyksen kautta, näissä asioissa olisi aina hyvä kartoittaa ihmisen tarpeet tällaiselle toiminnalle.
Se toinen aiheutti kipua minussa ja niissä muissa, jotta voisi tuntea olevansa olemassa. Sadisti on ja riippuvainen sadistisista teoistaan heikommilleen. En minä olisi halunnut tutustua, jos vaan olisin tiennyt. Olen ollut sinisilmäinen ja tunteen vietävissä. Nyt korjaan jälkiä, miten parhaiten taidan. Ei mulla ole muuta vaihtoehtoa, kuin toipua.
Toipuminen tulee aikanaan, aina, kunhan sitä ei itse estä tai välttele. Ihminen joka ei yritä tulla paremmaksi kärsii lopulta aina eniten itse.
Eli ei tässä ollut mistään sellaisesta kyse, että se toinen olisi tietoisesti toiminut, enemmänkin vaan luontonsa mukaisesti. Sanoin että se toinen näytti ne mun traumat, mutta ei se sitä tietoisesti tehnyt. Kunhan satutti, kun ei muuta osannut.
Ei ollut mulle ensimmäinen traumakemiasuhde, mutta tässä kohtaa mä heräsin, koska oli pakko. Enkä tosiaan halua sitä miettiä, että olisin voinut välttyä tältä. Joo olisin, jos olisi ollut se tieto valmiina. No nyt ei ollut, kyllä tässä toimi se vetovoimanlaki. Ehkä joskus terveempänä vedän erilaista ja parempaa energiaa puoleeni. Mutta nyt oli kyse addiktiivisuudesta.
Ja ymmärrän että jotkut ehkä tervepäisemmät tai vähemmän tunteelliset ihmiset etsii niitä turvallisia kiintymyssuhteita ja osaavat ne paremmin tunnistaa. Minä ole tässä kohtaa ja mun mielestä pitemmällä kuin ikinä ennen. Opettelen itsemyötätuntoa ja sellaista oikeaa, ei vinoutunutta rakkautta nyt ensi alkuun itsestäni. Ei ole helppoa tämä, mutta olen selviytyjä. Ainakin haluan olla ja ajatella mielummin niin. Kaunistelematta sanon tässä nyt, että koin sellaisen henkisen alennustilan, mitä alemmas en halunnut enää vajota.
Ymmärrettävä kokemus. Eikä itseään pidäkkään syyttää, vaikka reflektoida toki aina voi ja kannattaa.
Itselläni hän kyllä tiesi tasan mitä teki, ja minä olin tietoinen traumoistani. En hakeutunut, vaan sallein tilan kasvaa. Tein poikkeuksen johon en olisi muiden kohdalla suostunut. Satuttaminen oli hänen valintansa, se ei palvellut ketään. Minä tiedän minne menen itseni kanssa, kuten tiesin jo ennen häntä. Nyt vain hitaammin. Valo palaa aina ja lempeys voittaa. 🙏🏻