Lauri Pohjanpään runo

Tarkoitatkohan tätä runoa.
Vanha Kartano

Vanha kartano

Sen huoneissa huokaa ja nyyhkyttää.
Sen puistoissa vaikeroi.
Vai syksyn tuuliko ulkona
läpi lehmuksien soi?

Joku hiipii hiljaa portaissa.
Joku lukko narahtaa.
Vai ruostunut tuuliviirikö vain
se iltaan parahtaa?

Vaikk´ kartano autio, kuollut on
se elää ja vaikeroi.
Sano: muistot synnin, nautinnon
ne eivätkö kuolla voi?

Suku synkkä ja ylpeä kannettu
vaikk´ kirkkomaahan on.
Yhä muistojen syyttävä mahti on
yli vankan kartanon

ajan sen, jona kruunut kimmelsivät
ja saleissa kannukset soi
Ja äänet tanssin ja maljojen
ulos yöhön kaiku toi.

Sa kuulitko. Raskain askelin
Taas portaissa liikutaan …
Taas rampa Kaarina kolkaten
hän kainalosauvoillaan.

Joka yö hän kulkee yksinään
Hän ei haudassa rauhaa saa.
Oli kätensä maailman lempeimmät.
Hän tahtois sovittaa.

Oli otsansa maailman puhtahin
suvun keskellä syyllisen.
Noin kulkee hän, noin katoaa
taas siniseen huoneeseen.

Joku, kuuletko, hiipii jäljissään.
Joku lukko narahtaa …
Miks kylmää kauhu sydämen?
Kuka yössä parahtaa?

Hän, valkea, kaunis Kaarina,
tytär vanhan kartanon
Oli liian hyvä keskelle
hän synnin, nautinnon.

Oli liian hyvä hän elämään.
Taru vanha kertoo niin.
Syysyössä soi huuto tukahtunut …
Hänet patjoihin surmattiin.

Lauri Pohjanpää