Olen sairastanut syömishäiriötä 14 vuotta, lähinnä anoreksiaa. Näihin vuosiin mahtuu monenlaista, pahoja aikoja mm. 2 vuotta sairaalassa ja ankaraa taistelua sh:n kanssa, loputonta itsevihaa. Välillä on mennyt myös paremmin ja olen tullut jotenkin toimeen itseni kanssa. Olen syönyt masennuslääkkeitä vaihtelevalla menestyksellä, mutta aina ongelmat ja itseinho ovat palanneet kuiskuttamaan korvaan.
Tällä hetkellä minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, olen vastavihitty vaimo ja muutenkin kaikki pitäisi olla elämässä mallillaan. Opiskelut kohta ohi ja perheen perustaminen suunnitteilla. Mutta ei kun ei. En voi sietää itseäni tällaisena normaalina (169/50). Muiden mielestä olen sopiva ja kuulen jatkuvasti positiivista palautetta ulkonäöstä. En voi ottaa sitä vastaan ja haluaisin vain olla kevyt ja huomaamaton. Henkiolento, ilman tätä tuskaista, ällöttävää ruumista, joka on pilannut niin paljon elämässäni.
Kun olen normaali tunnen olevani ei mitään, laihuuden ja kontrollin myötä menee myös tehokkuus, ahkeruus ja kaikki hyvä. En kertakaikkiaan pysty arvostaan itsessäni mitään tällaisena. Olen pysytellyt normaalipainon rajoissa, jotta en saisi enempää tuhoa aikaan elimistössäni (mm. aivoissa jo vaurio pahan laihdutuksen jäljiltä, sydämessä sivuääni, hampaissa kiillevaurioita), ja koska pidän paljon lapsista ja haluaisin omiakin, en ole antanut painon laskea.
Mulle tuntuu olevan mahdotonta elää normaalisti, vaikka vain terveellisesti ja kevyesti syöden. Tunnen näin eläessäni koko ajan hirveää syyllisyyttä kun en noudata tiukkaa kuria ruokailun suhteen. haluaisin valita terveyden, mutta en tiedä miten kestää helvettiä jokaisesta syödystä palasta. Onko täällä kukaan oppinut hyväksymään normaaliuden? Miten oppii olemaan kaipaamatta kevyttä ja puhdasta oloa, jonka paastosta saa? Millä ne voi korvata? En enää tiedä, selviänkö tästä ikinä. Taistelu on mahdotonta ja niin kuluttavaa, ettei jaksaisi.
Tällä hetkellä minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, olen vastavihitty vaimo ja muutenkin kaikki pitäisi olla elämässä mallillaan. Opiskelut kohta ohi ja perheen perustaminen suunnitteilla. Mutta ei kun ei. En voi sietää itseäni tällaisena normaalina (169/50). Muiden mielestä olen sopiva ja kuulen jatkuvasti positiivista palautetta ulkonäöstä. En voi ottaa sitä vastaan ja haluaisin vain olla kevyt ja huomaamaton. Henkiolento, ilman tätä tuskaista, ällöttävää ruumista, joka on pilannut niin paljon elämässäni.
Kun olen normaali tunnen olevani ei mitään, laihuuden ja kontrollin myötä menee myös tehokkuus, ahkeruus ja kaikki hyvä. En kertakaikkiaan pysty arvostaan itsessäni mitään tällaisena. Olen pysytellyt normaalipainon rajoissa, jotta en saisi enempää tuhoa aikaan elimistössäni (mm. aivoissa jo vaurio pahan laihdutuksen jäljiltä, sydämessä sivuääni, hampaissa kiillevaurioita), ja koska pidän paljon lapsista ja haluaisin omiakin, en ole antanut painon laskea.
Mulle tuntuu olevan mahdotonta elää normaalisti, vaikka vain terveellisesti ja kevyesti syöden. Tunnen näin eläessäni koko ajan hirveää syyllisyyttä kun en noudata tiukkaa kuria ruokailun suhteen. haluaisin valita terveyden, mutta en tiedä miten kestää helvettiä jokaisesta syödystä palasta. Onko täällä kukaan oppinut hyväksymään normaaliuden? Miten oppii olemaan kaipaamatta kevyttä ja puhdasta oloa, jonka paastosta saa? Millä ne voi korvata? En enää tiedä, selviänkö tästä ikinä. Taistelu on mahdotonta ja niin kuluttavaa, ettei jaksaisi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaikki oireet mitä kirjoitat on täysin anorektisia. Sairautesi yrittää jälleen ottaa otteen sinusta, älä anna sen tehdä sitä.
Oletko käynyt terapiassa? Nyt olisi oiva hetki sen aloittamiseen. Tuntuu että et yksin pärjää. Enkä usko että ruumiisi enää kestää sairautta uudelleen..