Olen lueskellut noita aikaisempia viestejä ja vaikka siellä ihmisillä on paljon samankaltaisia huolia ja murheita, en malttanut olla itsekään kirjoittelematta tänne. Eli tilanteeni on todella toivoton. Minulla ei ole YHTÄÄN ystävää koska tunnen olevani jotenkin vajavainen ja kaikki vaan nauraa minulle enkä voi mennä kenenkään luokse juttelemaan. Olen juuri päättänyt lukioni (siellä minulla vielä oli kaksi ystävää) ja siitä lähtien olen ajautunut omien valintojeni ja kohtaloni mukana kauas kaikista entisistä kavereistani. Uusia minun on todella vaikea hankkia ja siksi tulevaisuus yliopistolla näyttää ikävältä.
Haluaisin todella ystävystyä, mutten arvosta pinnallisia ihmisiä vaan kaltaisiani jotka ovat kenties samalla tavalla menettäneet ystävänsä jonnekin maailman tuuliin kuin minä. Minua ei enää edes muisteta. Olen ollut nyt reilun kuukauden ulkomaailmalle pelkkää ilmaa koska en käy (tai en halua käydä) ikinä muistuttamasta itsestäni missään kapakassa tai bileissä. Olen henkisesti varmaan liian vanha. Nuorten kännäämiset ei kiinnosta tippaakaan.
En tiedä voisiko yksinäisyydestäni syyttää sitä, että olen tällainen syvällinen ajattelija ja ymmärtäväinen sekä jossain määrin myös empaattinen. Sielunveljiä/-siskoja on todella hankala löytää. Jos heitä jossain onkin niin varmaan ne sitten osaavat naamioitua aika hyvin. Olen todella masentunut koska en näe mitään hyvää syytä nauttia tällaisesta elämästä. No, pääsen syksyllä yliopistoon ja tulevaisuuteni on aika pitkälle turvattu, mutta minkä ihmeen takia rakennan tätä tulevaisuutta?!? Näenkö turhaa vaivaa kun yhtä hyvin voisin makoilla päivät sohvalla TV:tä katsellen. Yksinäinen olisin joka tapauksessa...
Tiedän että kirjoittelen turhaan tänne, mutta kaipa toivoisin että joku sattumalta osaisi kirjoittaa tänne ne oikeat sanat joiden avulla saisin taas elämästä kiinni. Voisipa elämässä mennä vaikka kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin kaikki oli hyvin. Ei tarvinnut murehtia ystävistä, tulevaisuudesta, mistään muistakaan aikuisten jutuista. Riitti kun aikaisin aamulla meni soittamaan kaverin ovikelloa ja pyysi ulos leikkimään. Myöhään illalla sitten äiti huusi iltapalalle ja olikin jo nukkumaanmenoaika... toista se on nykyään. Jotenkin masentaa koko tulevaisuus kun tietää mitä tuleman pitää. Ikävää olla yksin lohduttomassa ja kylmässä maailmassa.
Haluaisin todella ystävystyä, mutten arvosta pinnallisia ihmisiä vaan kaltaisiani jotka ovat kenties samalla tavalla menettäneet ystävänsä jonnekin maailman tuuliin kuin minä. Minua ei enää edes muisteta. Olen ollut nyt reilun kuukauden ulkomaailmalle pelkkää ilmaa koska en käy (tai en halua käydä) ikinä muistuttamasta itsestäni missään kapakassa tai bileissä. Olen henkisesti varmaan liian vanha. Nuorten kännäämiset ei kiinnosta tippaakaan.
En tiedä voisiko yksinäisyydestäni syyttää sitä, että olen tällainen syvällinen ajattelija ja ymmärtäväinen sekä jossain määrin myös empaattinen. Sielunveljiä/-siskoja on todella hankala löytää. Jos heitä jossain onkin niin varmaan ne sitten osaavat naamioitua aika hyvin. Olen todella masentunut koska en näe mitään hyvää syytä nauttia tällaisesta elämästä. No, pääsen syksyllä yliopistoon ja tulevaisuuteni on aika pitkälle turvattu, mutta minkä ihmeen takia rakennan tätä tulevaisuutta?!? Näenkö turhaa vaivaa kun yhtä hyvin voisin makoilla päivät sohvalla TV:tä katsellen. Yksinäinen olisin joka tapauksessa...
Tiedän että kirjoittelen turhaan tänne, mutta kaipa toivoisin että joku sattumalta osaisi kirjoittaa tänne ne oikeat sanat joiden avulla saisin taas elämästä kiinni. Voisipa elämässä mennä vaikka kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin kaikki oli hyvin. Ei tarvinnut murehtia ystävistä, tulevaisuudesta, mistään muistakaan aikuisten jutuista. Riitti kun aikaisin aamulla meni soittamaan kaverin ovikelloa ja pyysi ulos leikkimään. Myöhään illalla sitten äiti huusi iltapalalle ja olikin jo nukkumaanmenoaika... toista se on nykyään. Jotenkin masentaa koko tulevaisuus kun tietää mitä tuleman pitää. Ikävää olla yksin lohduttomassa ja kylmässä maailmassa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En ole itse opiskelija, mutta kuulemani perusteella yliopisto on mitä parhaimpia paikkoja ystävystyä ihmisiin.
Lähdet vain ujostelematta mukaan kaikenlaiseen tapahtumaan ja toimintaan mitä siellä järjestetään.
Olen kyllä erimieltä tuossa asiassa. Itse olen opiskellut nyt pari vuotta YO:ssa ja tuntuu, etten kuulu joukkoon. Semmoinen ulkopuolinen haahuilija.
YO:lta puuttuu kokonaan kiinteät ryhmät/luokat. Ei yksinkertaisesti "ehdi" tutustua muihin ihmisiin. Olet tavallaan irtonainen palloilija muiden palloilijoiden joukossa. Jos on epäsosiaalinen/hiljainen/ujo tyyppi, niin tuskin niitä kavereita tulee ollenkaan. Sanoisimpa, että varmasti huonoimpia paikkoja kavereiden hankintaan..
Tapahtumat ja toiminta YO:lla tuntuu vielä jotenkin sellaiselta sisäpiirin hommalta. Eikä toisekseen oikein innosta ryyppy/kapakkaillat, joita ainejärjestöt tuntuvat usein järjestävän.
Käytännössä kaikki aika minkä vietän YO:lla tulee oltua yksin. Hyvin vaikea oikein tutustua kehenkään. Mutta onnea tehtäviin, jos jäät yksin. Tulee olemaan veemäistä jos ei ole ketään kenenkä kanssa pohtia niitä. =\
-Zak
Olen 24-vuotias miespuolinen henkilö pääkaupunkiseudulta. Muutaman lapsuuden ystävän kadottua viimeistään yläasteella, olen vasta tänä vuonna alkanut hieman saamaan ystäviä itselleni täysin netin kautta ja tapavannut livenä hieman, en ole kuitenkaan varma pitävätkö he minusta todella.
[email protected], jos haluat kirjoittaa.
Tulevaisuus ei ole toivoton!
Yliopistolla on helppo tutustua uusiin ihmisiin etenkin ensimmäisen vuoden aikana, jolloin uudet opiskelijat kulkevat samoilla kursseilla kaikki vähän eksyksissä... Tutor-, ainejärjestö- ym. toiminta on vilkasta ja kannattaa ainakin mennä katsomaan, millaista aktiviteettia on tarjolla.
Yliopistolta löytyy myös normaalia enemmän sielunveljiä ja -siskoja eli niitä älykkäitä, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä.
Hyvä ihminen olet tekstisi perusteella! Etkä satavarmasti ole läheskään ainoa kaltaisesi.
Nykyään on yks hyvä asia tää netti. Nyt kun olen lukenut näitä viestejä, niin olen yllättynyt miten paljon on nuoria, joilla on näitä samanlaisia yksinäisyysongelmia mitä itsellä oli tuossa iässä ja on tosin kyllä vieläkin yli kolmekymppisenä. Sillon kun olin itse nuorempi, luulin olevani ainoa jolla ei ole kavereita kun olin erilainen etten käynyt missään menoissa missä muut kävi enkä ryypännyt ollenkaan, tanssiminen ei kiinnostanut. Olin ja olen edelleen hirvittävän ujokin ja kömpelö enkä mikään kaunotar. Tunsin ja tunnen huonommuutta toisiin nähden enkä ole päässyt siitä asiasta yli.
Kuvittelin aina ja vielä nytkin että muilla ei ole samanlaista ongelmaa, mutta näitä samoja vaikeuksia on näköjään monella muullakin. Se on ehkä jonkinlainen lohtu, vaikkei tätä kenellekään toivo. Ehkä ei tunne olevansa ihan kuitenkaan yksin koko maailmassa ja eri planeetalta kun teitä kohtalotovereita näemmä on. Olin aina ajatellut että olen ainoa joka on ulkopuolinen kaikesta että kaikilla muilla riittää menoa ja meininkiä eikä kukaan muu tiedä miten raskasta on olla yksinäinen, paitsi jotkut vanhukset joilta on kaikki ystävät ja sukulaiset kuolleet tai joita ei kukaan viitsi käydä tapaamassa. Jonkinlainen henkireikä on tämä että voi lukea toisten kokemuksia yksinäisyydestä ja useimmiten ne tuntemukset ovat sanasta sanaan samanlaisia mitä itselläni on. Tää sunnuntai on taas ollut tosi uuvuttava, pelkkä kellon raksutus seurana. Aika tulee todella pitkäksi ja odotan vain huomista töihin pääsyä. Miten kestän lomalle lähdön joka katkaisee viimeisetkin sosiaaliset kontaktit. Yksinäisyys surettaa niin paljon ettei viitsi edes tehdä mitään. Edes telkkarin avaaminen ei huvita. Itkettää vain koko ajan ja ottaa päähän niin että tekisi välillä mieli pistää jotain palasiksi että saisi purettua tätä pahaa oloa. Enää ei tule kyyneleitä, mutta ehkä hankin nyrkkeilysäkin, jos se mitään auttaa.
Sinulla asiat on sentään hyvin jos olet töissä käyvä ihminen. Kuten tuossa alkuperäisessä viestissäkin kertoilin, syksyllä alkaa yliopisto. Toisinsanoen syksyllä jatkuu yksinäisyys. Yliopisto-opiskelu on sen verran itsenäistä ettei siinä sivussa varmastikaan voi olla oikeasti tekemisissä muiden kanssa, opiskelijabileet on sitten eri asia mutta niissä en jostain syystä halua käydä. Itsekin nyt odotan sitä elämänvaihetta kun töihin pääsen, toivon löytäväni sieltä juttukavereita ja muutenkin jotain sisältöä elämälle. Varmaan voit kuvitella millaista tuskaa kesäloma on ollut... kohta kaksi kuukautta takana ja vielä kuukausi jäljellä. Yhteensä kolme kuukautta kamalaa yksinäisyyttä...
Hei!
Joo olen tosi kiitollinen työpaikastani että siinä mielessä asiani ovat paremmin. Tein pätkätöitä 10 vuotta ennen kuin sain tämän paikan, toivottavasti se nyt sitten pysyy.
Voin vain kuvitella miten rankkaa on olla vielä pidempi aika yksin, kun minua pelottaa jo muutama viikko kesälomaa.
En voi sanoa muuta kuin että ymmärrän täysin miten pahalta yksinäisyys tuntuu. Joskus on sellainen tunne että siitä sairastuu ihan fyysisesti koska on niin valtavan paha olla. Usein tuleekin kaikenlaista kipua ja särkyä mille ei oikein löydy selitystä, mutta jotenkin yhdistän sen tähän henkiseen piinaan. Ihminen on kokonaisuus.