Onko muilla samaa, että vaikka sitä jollain tasolla kaipaa sosiaalista kanssakäymistä

Niin sitten kun tämä sosiaalinen kanssakäyminen manifestoituu todeksi, niin se on todella kuormittavaa ja sitä haaveilee mielessään vain tilanteen pikaista päättymistä. Ei vaan jaksa sitä kuormitusta. Mutta silti sitä sosiaalista kanssakäymistä aina vain kaipaa, vaikka tietää miten helvetin kuormittavaa se voi olla.

Yksitellen ihmiset ovat aivan erilaisia, helpompi olla heidän seurassaan. Jostain syystä olen tullut aina paremmin toimeen itseäni huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Ryhmässä monelle tapahtuu jonkinlainen outo muutos ja monella ilmenee tarve alkaa painamaan toisia alaspäin jne. Haetaan ehkä jotain dominanssia siinä ryhmän sisällä, oli tilanne mikä tahansa. Tuntuu että monelle ryhmä ympärillä on “oikeutus” sanoa ja tehdä ihan mitä huvittaa. Moni sanoo asioita, joita ei kehtaa sanoa kahden kesken päin naamaa. Sitten kun ryhmätilanne on ohi, niin ollaan taas niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Itse en aina ollut tämmöinen luonne, mutta elämä vähän niin kuin muovasi tähän. Lapsena olin toinen ääripää. Äärimmäisen sosiaalinen ja suosittu koulussa jne. Oikeastaan muutos tapahtui, kun työelämään siirtyi vuosia sitten. Ei vaan jaksa, eikä kykene. Ehkä jokin mikrosiru hajosi aivoista, joka säätelee kuormitustasoja, kun paloi monta kertaan loppuun.

Jollain tasolla sosiaalisesta kanssakäymisestä on tullut itselleni kuin joku pakollinen lusikalla otettava kalanmaksaöljyannos. Maistuu pahalle, mutta se on pakko ottaa, jottei pimahda lopullisesti.