Ari Korvolalta

Kepulikorruptiota lomalukemisena
Kesäloma on hyvää aikaa lukea kirjoja, joihin arkisessa kiireessä ei ehdi perehtyä. Omalla lukulistallani oli tänä kesänä useita suomalaistoimittajien teoksia. Pysäyttävin niistä oli Ari Korvolan Tuppeensahattu Nuorisosäätiö (Docendo 2023), jonka sisältö on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle.
Korvola kertaa kirjassaan keskustataustaisen Nuorisosäätiön talousrikokset sekä syvään juurtuneen poliittisen korruption. Kohujen keskiössä olivat ministereiksi ja keskustan puheenjohtajiksi sittemmin nousseet Antti Kaikkonen ja Matti Vanhanen, joista ensin mainittu tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja jälkimmäinen vältti rangaistuksen ministerin tavallista korkeamman syytekynnyksen ansiosta.
Kaikkosen tuomio tuli laittomasta vaalituesta, jota hän oli ohjaamassa itselleen säätiön kautta. Korvola paljastaa myös, miten Kaikkonen rahasti säätiöstä itselleen 42 670 euron hulppeat kokouspalkkiot pelkästään yhden toimintavuoden aikana.
Vanhanen selvisi vyyhdistä vähällä, mikä Korvolan haastatteleman keskustalaisen mukaan on jäänyt kaihertamaan mieliä myös puolueen sisällä. Ex-pääministerillä oli sekä onnea että Kaikkosta parempaa osaamista "poliittisen dementian" saralla. Vanhasen tapana oli vastata poliisin ja median ikäviin kysymyksiin toteamalla: en saata muistaa. Korvolan esille kaivamat kalenterimerkinnät ja muut tiedot kertovat kuitenkin, miten Vanhanen esimerkiksi nautiskeli säätiön kestityksistä, 1000 euron syntymäpäivälahjasta tai lomaosakkeesta Sotkamon Katinkullassa.
Äänestäjät muistavat Nuorisosäätiön rikosvyyhdin ennen muuta Kaikkosen tuomiosta ja Vanhasen omakotitaloon liittyvästä ns. lautakasakohusta. Korvolan kirjassa lautakasaakin pöyhäistään vielä uudelleen, mutta asian pihvi se ei ole nyt, kuten ei ollut syksyllä 2009 kohun tultua ensi kertaa tuli julki.
Korvolan ehdottomasti tärkein ansio on kuvaus siitä, miten rakenteellinen, poliittinen korruptio Suomessa toimi. Useilla esimerkeillä kerrotaan, miten posketonta rahankäyttöä yleishyödyllisen statuksen saaneessa Nuorisosäätiössä harjoitettiin ja miten miljoonatukia pumpattiin Raha-automaattiyhdistyksestä ja Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Arasta. Toiminta verhottiin kauniiseen ajatukseen nuorten edullisesta vuokra-asumisesta, vaikka todellisuudessa järjestelmä kaikkine välistävetoiseen tuli säätiön myöhemmän johdon mukaankin kalliimmaksi kuin avoimeen kilpailutukseen perustuva rakentaminen.
Aran vastuulla ollut viranomaisvalvonta oli kauniisti sanottuna tehotonta. Siihen saattoi oikeusistuimen mukaan vaikuttaa se, että keskustalaisilla oli oma mies, Hannu Rossilahti, Aran johtopaikoilla.
Laskun tästä kaikesta maksoivat viime kädessä vuokra-asunnoissa asuvat nuoret sekä tietysti lopulta veronmaksajat.
Nuorisosäätiö ei ole ainoa esimerkki poliittisen korruption syövästä. Myös muilla puolueilla oli lypsylehmänsä, joilla veronmaksajien rahaa imettiin omalle lähipiirille. SDP:tä lähellä olleista säätiöistä Korvola mainitsee oululaisen Riihi säätiön.
Poliittisen korruption teki mahdolliseksi paitsi olematon valvonta myös yleinen ilmapiiri. Poliitikot vetosivat "maan tapaan", joka on kaunisteltu ilmaisu sille, että kaikkihan nyt vetävät veronmaksajan rahaa välistä, jos sitä ei ole erikseen laissa kielletty.
Keskustalaisten puolustukseen kuului myös ohjata julkinen keskustelu mittasuhteiltaan pienempiin ja hähmäisempiin aiheisiin, kuten edellä mainittuun lautakasaan.
Poliittisesti kovimman hinnan Nuorisosäätiöstä maksoi keskustan kansanedustaja Jukka Vihriälä. Hän oli Ray:n hallituksen puheenjohtajana keskeisessä asemassa, kun kansalta otettuja uhkapelituottoja ohjattiin Nuorisosäätiölle, joka puolestaan tuki keskustan poliitikkoja muhkeilla kymmenien tuhansien eurojen taulukaupoilla. Tyystin Vihriälän ura ei katkennut, sillä hän jatkoi politiikan parissa myöhemmin kotiseudullaan Etelä-Pohjanmaalla. Myös Kaikkosen ja Vanhasen myöhempi urakehitys kertoo siitä, miten lyhyt äänestäjän ja median muisti Suomessa on.
Kuten tiedetään, Nuorisosäätiön rikosvyyhti kasvoi myöhemmin 2010-luvulla kymmenien miljoonien luokkaan, kun keskustalaiset Aki Haaro ja Perttu Nousiainen ottivat säätiön johdon. Kysyä voi, olisiko tämä edelleen keskeneräinen episodi vältetty, jos valvontaviranomaiset ja media olisivat aikanaan peranneet sotkun perin pohjin.
Korvolan kirja panee kysymään, millaista on oman aikamme poliittinen korruptio. Millaiset julkisuudelta piiloon jäävät kytkyt ja verkostot estävät kehittämästä Suomen taloutta niin, että rahaa ei hassata poliittisen rälssin etuoikeuksiin, tehottomiin yritystukiin tai asemansa betonoineiden järjestöjen ja säätiöiden tukiin?
Valitettavasti nykyinen mediamme kykenee vain harvoin siihen, mihin Korvolan kaltainen journalisti on yltänyt vuosikymmenten työllään.
Kirja-arvion poliittiseksi päätökseksi on todettava, että kyllä riittää tässä maassa hommia puolueella, joka ei halua kupata veronmaksajan selkänahasta etuoikeuksia eikä totella kaiken maailman "intressitahoja", jotka kertovat, mitä tehdä