Aamulenkillä

Tapanani on aloittaa päivä aamulenkillä. Siihen saattaa mennä aikaa, kun varustautuu ikäänkuin sotaan lähdössä. Polvisuojat polviin, etteivät lipsu
sinne tänne, kipeät kun ovat. Sitten tukevien polvisukkien varret tukemaan
sääriä, jalkateräosan olen leikannut pois ja lopuksi pehmeät bambusukat,
joista olen leikannut resorin pois. Hellepäivinä olen liikkeellä jo 4-5 aikaan.
Tässä varustuksessa olin kerran lääkärinvastaanotolla, kun lääkäri alkoi
kääriä housunlahkeita ylös ja kysyi, että mitäs nämä ovat. Kysyin: - Nuori
mies, etkö ole ennen nähnyt raff-setiä? Tämä on suosittu malli meillä 80+!

Mitä aikaisemmin on aamulla liikkeellä, sen enemmän voi nähdä eläimiä ja oppii tuntemaan niitten tapoja. Jänikset ovat liikkeellä aikaisin. Minun asuinympäristössä on suuria jalkapallokenttiä ja siellä saattaa olla aamulla
"jänisjoukkueita". Olen onnistunut ottamaan kunnon joukkokuvia jäniksistä
jalkapallomaalien edessä.
Jänikset ovat tottuneet varhaisiin kulkijoihin, ovat varuillaan, mutta niitten
lähelle pääsee, kun liikkuun rauhallisesti ja sitähän me vanhukset osaamme,
kävellä hissuksiin.

Linnuilla on omat aikataulunsa. Pahinta on kohdata pesimässä olevia lintuja.
Esimerkiksi kalalokit jotka kirkuvat ja lentävät uhkaavasti kohti. Meidän lähiössä tuskin uskaltaa parvekkeelleen mennä kun lokit käyvät heittämässä lentopostia parvekkeen ikkunaan! Onneksi se aika on tältä kertaa ohi.

Tänä aamuna olin liikkeellä 8 jälkeen ja kotiin päin kävellessä ohitin siirtolais-
lasten ala-asteen koulun. Koulu alkaa tänään.
Mitä muistoja herättikään, kun katselin pieniä ekaluokkalaisia tarrautuneina
äiteihinsä! Käsi kädessä, ympäristöä tarkkaillen. Huoleton varhaislapsuus on takana, nyt alkaa valmistautuminen tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Muistan 1974, kun saattelin omaa ainokaistani koululle. Seisoimme käsi kädessä koulun seinustalla ja katselimme tulevia luokkakavereita, jotka samalla tavalla seisoivat äitiensä kädestä kiinni pitäen.
Kun sitten kello soi ja opettaja ilmestyi ovelle ja toivotti tervetulleeksi ja ilmoitti samalla että äidit voivat sanoa "hei sitten" lapsukaisilleen. Täällä
selviytyisimme ilman äitejä. - Todellisuus iski vastaan heti.
Kun erosimme, sanoin, että odotan tässä taas kun koulupäivä on loppu.
Lähdin kävelemän kotiin ja mielen valtasi tunne, että nyt tämä lapsuusvaihe
on ohi. Täytyy tunnustaa että kyyneleet tulivat silmiin.
Niin tuli tänäkin aamuna, kun katselin noita pienokaisia, jotka tulevat eri maista, erilaisista lähtökohdista ja toivoin että tulevaisuus kohtelisi heitä hyvin.

Kun itse aloitin koulunkäynnin, oli minulla isosisko turvana. Sota-ajan jälkeen
koulut olivat ns B-kouluja, ala-asteen luokat olivat kaikki samassa luokkahuoneessa ja yläaste omassa luokkahuoneessaan. Minulla oli kaksi luokkakaveria: Eila ja Kalle. Mitähän heille kuuluu? Mahtavatko olla vielä elossa?