Milloin tästä puhutaan kunnolla ilman hymistelyä mediassa?

Ihminen joka luulee olevansa "trans", on todennäköisesti:

1 sisäistänyt naisvihan tai pelon olla nainen huonojen kokemusten takia. Rintojen poisto on yritys luopua naiseudesta, ja voi olla osa itsetuhoista käytöstä.

2 Autisti, hälyttävän paljon transsiksi kokeva kirjollaoleva hakee hoitoja, takana jäykkä käsitys sukupuolirooleista. Jos kuulisit autistin kertomaan naisista ja miehistä, tämä asia paljastuisi.

3 Vakavan traumataustan omaava, joka ei ole traumojaan käsitellyt vaan hakee pikaparannusta transhoidoista.

4 Lesbo, homo tai bii, joka sisäistänyt homofobian todella radikaalisti.

5 Sosiaalisesti syrjäytynyt, liikaa verkossa viettävä ihminen ongelmataustalla. Altis mieli, joka uskoo transidentiteetin ratkaisevan hänen sosiaaliset ongelmansa. Entinen ernu/nörttinuori.

Itseni kohdalla mitkään noista mainitsemistasi kohdista ei taatusti pidä paikkaansa. Terveydellisiä haittoja ei tietenkään voi kyseenalaistaa.

Itse lähdin prosessiin aikoinaan heti koulujen jälkeen 90-luvun loppupuolella ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olen pienestä lapsesta ollut sukupuoli-identiteetiltäni poika. En mikään trans, vaan poika. Minulle olisi ollut parivuotiaana luontevaa vetää housut polviin ja tarttua pippeliin pissatessani. Ahdistuin, kun näin muiden poikien tekevän näin enkä itse kyennyt samaan. Minulle oli luontevaa hakeutua poikaporukoihin enkä kiinnittänyt yhteisöni tyttöihin juuri mitään huomiota. Leikkiessämme kotia suostuin aina olemaan äiti, koska en ollut poikatyttö, joka kieltäytyy naisen roolista ehdottomasti vaan minulle oli selvää, että betana annan tilaa alfoille ja olen se äiti, kun jonkun se on oltava. Koulussa kaikki ystäväni katkaisivat minuun välit, koska olisi ollut heille noloa olla ystäväni. En uhriudu tästä vaan ymmärrän sen täysin. Teininä elämäni oli helvettiä, liikuntatunneille en kyennyt menemään enkä muodostamaan seurustelusuhdetta, koska rakastan naisia mutten ollut lesbo, koska seksuaalisuuteni on peniskeskeinen. Tyttö-poika-tietokilpailuissa ratkaisun hetkellä vastasin, etten tiedä, vaikka olisin tiennyt - ja iloitsin vertaisryhmäni, poikien, voitosta.

Nyt vuosia, oikeastaan vuosikymmeniä, prosessista kroppani on muuttunut niin miestyypilliseksi, että ymmärtävän kumppanin kanssa jopa seksi onnistuu. Minut nähdään joka päivä oikein, ihmisenä, jolle on tärkeää omistaa penis ja joka on samalla aaltopituudella miesten kanssa, ja joka ajattelee naisista kolmannessa persoonassa. Terveysongelmia hoidot eivät ole aiheuttaneet.

Tottakai on ikävää, että hoitoihin hakeutuu sellaisia henkilöitä, joiden ei sinne pitäisi mennä, ja tilanne on vaikea. Ongelma on kuitenkin myös siinä, että vaikka kyseisiä, itsensä kanssa hukassa olevia tyttöjä tulee suojella, myös me oikeat transmiehet olemme ihmisiä. Itse elin nuoruuteni ilman minkäänlaista tukea identiteetilleni ja olen siitä katkera edelleen. Myöskään sille, että olin kiinnostunut naisista en saanut minkäänlaista tukea vaan vielä yli 20-vuotiaana sain kuulla, että tulisin vielä tulemaan järkiini ja kiinnostumaan miehistä, kun se oikea tulee kohdalle.


Olenko sitten oikeasti mies? Sillä ei ole väliä. Vain sillä on väliä, että kykenen elämään elämääni, kykenen parisuhteeseen ja työssä käymiseen. Jos kyseessä on mielenterveysongelma, ja sen vuoksi kykenen saamaan orgasmin rakkaani kanssa seksiä harrastamalla ja tililleni kilahtaa joka kuukausi palkka enkä elä yhteiskunnan tuilla olen ihan mielelläni mielenterveysongelmainen.

Minkäs sille voi jollei koe olevansa kumpaakaan mies eikä nainen? Vaukka tietää olevansa jompi kumpi fyysisesti. Ei se ole mielenterveysongelma, se on persoonan kokemus ettei kategoria, jotka on lärpättänyt muut ihmiset ole itselle kumpaakaan.
Pikkasen nyt nutturaa löysemmälle taas. 😂


Jasu