Tavallisen päivän hikinen päiväuni, josta tuli totta, valitettavasti

Olipa Pyhäjärvi nimisellä kuntaruppanan syrjäseuduilla monen sukukerroksen kyläkulmia joita ympäri Suomen paenneina perikuntien jäseniä, tuskin ilkesivät sanoa olevansa Pyhäjärveltä.
Sen sijaan täällä asuivat lähiserkkunsa naineita, ja sattuneista syistä he elivät kädestä suuhun ja pikavippivelalla torjuttiin vaivaavaa vilua ja hieman saatiin ylellyyksiä. Kuten telkkari, jääkaappi, tiskikone ja imuri..
Yhteistä kaikessa paikkakunnalla oli , että niin tiedossa kuin taloudessa oli osaamattomuutta monin tavoin.

Mutta se mitä taidettiin, sitä hyödynnettiin vaalien alla pakkotilanteissa, puhuttiin suuria, luvattiin työtä ja miljardeja, mutta varsinaiset teot olivat kuin pullahiiren juoksua loppukevään kantohangella.
Isot miehet ja kälättävät naiset , voi ei, joukolla hurahtivat vihreään energiaan, ja hurmoksen hengessä apuun kutsuttiin yhtiöiden kulkumiehiä. Tarinoiden syntysanat vapautettiin tuulen mukaan, näin uudenkarhea ammattilaisuus julisti päivännousun, syrjäseutujen ihmisten luottamus panostettiin pelimerkeiksi, näin syntyi onnellisten heimo, helpolle houkuttelijoiden ammattikunta sekä silmäkulman varjossa viekkaat poliittiset pelurit.
Tarinoista todellisin on tämä;
Kelopuussa oli haikaran pesä. Tuulilobbari meni pesän alle ja sanoi: ”Minä kaadan tämän puun ja teen siitä veistoksen.” Haikara sanoi: ”Älä kaada, minulla on täällä viisi poikasta ja ne putoavat, jos puu kaatuu.” Lobbari sanoi: ”Jos annat minulle yhden pojistasi, niin jätän kaatamisen sikseen.”
Haikara antoi yhden pojistaan.
Lobbari meni jälleen toisena päivänä ja sanoi: ”En ole löytänyt yhtään näin hyvää komeaa puuta.” Haikara hätääntyi: ”Jos sinä tämän puun kuitenkin jättäisit” Ja antoi taas yhden pojistaan.
Haikaran hyvä ystävä pöllö tuli käymään ja kysyi: ”Mihin poikasesi ovat joutuneet?” Haikara sanoi: ”Tuulilobbari tässä kävi kahtena päivänä ja vei; olisi muuten kaatanut koko puun.” Pöllö sanoi: ” Olet sinä aika pöhkö. Millä hän yhtään puuta täällä kaataa, ei hän omista yhtään puuta eikä edes näitä hehtaareja.”

Kolmannen kerran kun tuulilobbari tuli, niin rupesi jälleen puhumaan: ”En ole löytänyt vieläkään näin komeaa puuta, kyllä minä tämän nyt kuitenkin kaadan, ellet anna minulle vielä yhtä pojistasi .” Haikara rupesi nauraa räkättämään ja sanoi: ”Millä oikeudella sinä pesäpuun kaadat? Ei sinulla ole yhtään omaa puuta täällä, ei oikeutta, etkä omista yhtään näistä metsähehtaareista.”
Tuulilobbari kysyi: ”Kuka sinut on tehnyt noin viisaaksi, idiootti luonnonsuojelija kai? Kyllä minä vielä hänetkin petän.”
Tuulilobbari meni aukealle ja pisti kielensä ulos suusta. Se makasi sitten kuin kuollut. Pöllö tuli ja kierteli lobbaria, se meni viimein lobbarin päälle ja nokkaisi sitä silmään. Nokkaisi, nokkaisi vielä toisenkin kerran, ja silloin lobbari ottikin pöllön kiinni ja nauroi räkäistä naurua sanoen, että aikoi kyniä sen.
Pöllö sanoi: ”Mennään tuonne risukkoon, sillä kylän ihmisetkin nauravat, jos sinä tässä alat pöllöä elävänä syömään.”
Lobbari kantoi roikotti pöllöä jaloista ja vuokrasopimuksia salkussaan. Pöllö sanoi: ”Hellitä minusta, kyllä minä pääsen itsekin.” Lobbari ei enää muistanutkaan, että pöllö osasi lentää, kun päästi sen irti. Silloin pöllö oli jo ilmassa, ja lobbari sai huomata, ettei kaikki viekkaus ollutkaan hänen omassa päässään. --
Tarina on todellinen, paitsi että se onkin MAAKOTKAN pesäpuu.
---
Todellisuus tulee osoittamaan, ettei joukkona hurahtaminen ole yhtään hyväksyttävämpää , kun kuitenkin tuloksena on tuulen huuhtomat persuukset niin viranhaltijoille, kuin luottamushenkilöillä ..Uskomusten takia kurjuus on yhä syvempää kokea sukuseurojen tuvissa ja muualla rahamassin odotuksessa kituville.