Mikä ihmeen mielihyvää tuottava halu psykiatreillan ja hoitohenkilökunnalla on nähdä potilas sekavassa lääkehumalassa?Sitten sellainnen asia,että mikä ihmeen luulo psykiatrilla on, että voi mennä kouluun tai työpaikalle sairaslomatodistuksen kanssa,jossa on diagnoosina jokin mielisairaus?Kysyttäessä paperia,jossa olisi vain sairaslomapäivät hän tokaisee,mikset voisi mennä diagnoosin kanssa.Järjetöntä pahoinpitelyä.Lääkärillä ei tosiaankaan ole muuta elämää kuin sairaalan sisäpuolella.Ei oteta yhtään huomioon potilaan toiveita.Lisäksi minun papereissani luki,että potilas ei ota huomioon muiden mielipiteitä hoidosta.Kysehän on minusta,ei heistä.HUOM!Lisäksi kysymys,koska ja minkätakia voidaan tulla hakemaan potilas kotoa?käytetäänkö tässä mielivaltaa?
Kysyisin
tghml
7512
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielenterveyden hoito perustuu isolta osin mielivaltaisuuteen ja mielivallan tukemiseen. Työnantajat vierastavat mt-hoitoja siksi, että tekijä saa mitä varmemmin pitkiäkin sairaslomia joidenka suoranaiset ja välilliset kustannukset jäävät työpaikan maksettavaksi. Tuolloin hoidettu on helpommin irtisanoisuhan alla muihin tekijöihin nähden. Näin ei saisi menetellä, mutta on olemassa useita selkeitä esimerkkejä jossa hoito ja sairasloma on johtanut irtisanomiseen. Toisaalta jollakin voi olla halu leimata sairaaksi siksi, että ihmistä haluttaisiin kohdella mielivalloin olemassa olevien sääntöjen ja vapauksien vastaisesti. Tuolloin sairaan leima on huomattava lisätaakka, koska potilaan pitää jatkuvasti puolustella valintojaan ja perustaa kaiken tekemisensä lakipykäliin kuin virkamies ikään.
Mielestäni on todella väärin, että tavanomainen palkollinen ajetaan ja pidetään yhteiskunnan ja työnantajien välisten ristiriitojen välikätenä. Yksittäinen ihminen ja ihmisen terveys ei jaksa eikä kestä jatkuvaa ulkopuolisen tahon painostusta. Joiltakin osin voisimme sanoakkin, että mielenterveydenhoito aiheuttaa enemmän mielenongelmia joita se koskaan pystyy korjaamaan ja tämähän on käytännössä jopa joidenkin mielenterveysalan ihmisten päämäärä. Hyvinkin anarkistinen hoitojärjestelmä ja hoitajat haluavat hankkia itselleen haasteita jopa julkisuuden ihmisten hoidoista ja mittelöidä ympäröivää yhteisöä vastaan.
Olet toki oikeassa siinä, että mielenterveydenhoidossa jokainen ihminen on yksilö ja jokaisella omat pämäärät joita mielenterveydenhoidon pitäisi tukea. Monesti mielenterveydenhoitoa ollaan sovellettu siinä tapauksessa, että asiakkaan tarpeet poikkeaavat kovasti valtavirran tarpeista. Esim. transihmisten hormoonihoitoa ja sukupuolenvaihdosleikkauksia edeltävät toimenpiteet ovat kaikki psykiatrian piiriin kuuluvia. Tänäpäivänä kaikista normaaleista menettelytavoista, joista näistäkin on olemassa selkeät lakipykälät, niin näitä ollaankin alettu pitämään poikkeaavina ja kaikesta epänormaalista on jostakin syystä muodostautunut normaalia joihin pakotetaan ihmisiä vaikkapa väkipakolla. Näin mm. koulutuksissa, työelämässä ja terveydenhoidossa.
Jokin viikko sitten selasin tunteja mielenterveyslinkkejä netin hakukoneella ja löysin jonkin sairaalaan taikka terveydenhuollon piiriin kuuluvan tahon esittelytekstin, jossa oli ilmoitettu jotakinkin siten, ettei tarkkailuun lähettämistä taikka kotoa hakemista tarvitse ilmoittaa etukäteen. Teksistä sai hyvän kuvan siitä, että moni pitää mielenterveyslain osoittamaa lähetettä ennen tarkkailua likimain pakonomiasena muodollisuutena ja sitä se käytännössä onkin. Esim. omassa tapauksessani poliisi kolkutteli ovelle ilman minkäänlaista syytä taikka ilmoitusta. Edeltävä viikko taikka kuukausi taikka edes puolivuotinen ei poikennut tästä päivästä millään tavalla. Terveyskeskukseen matka toki johti, mutta n. viidestä lääkärin esittämästä kysymyksestä ei yksikään kuulunut miltään osin mielenterveydenpiiriin saati edes pitänyt paikkansa. Matka johti tarkkailuun ja nyttemmin voin vakuuttaa muillekkin, että yksikin epämielyttävä ele aikka sanominen tarkkailussa johtaa ainoastaan ja vain pakkohoitoon ja mielisairaan leimaan. Voin vakuuttaa, että nyt "hoidettuna" elämäni on huomattavasti hankalempaa, vaikeampaa ja raskaampaa. Jonkun mielenterveydenhoitajan mielestä olisinkin varmasti lisähoidon tarpeessa "tunteideni" vuoksi, mutta näin jäädään myös koukkuun huumeisiin. Otetaan yksi annos, jonka vuoksi tarvitaan toinen tasapainottamaan vierotusoireita ja hetken päästä ihminen on koukussa. Mielenterveyden hoidossa emme onneksi jää konkreettisesti koukkuun, koska mielenterveydenhoidolla ei ole suoranaisesti riippuvuutta aiheuttavaa vaikutusta sen enempää kuin hoitavaakaan. Käytännössähän hoidossa olevat voivat aivan yhtä huonosti hoidossa kuin kotosallakin. Jotkut ihmiset halutaan ehkä pois silmistä, mutta mm. tänään käydessäni kioskilla, jossa oli päästä korviin tatuoituja alkoholisteja, niin kysymys kuuluikin, että kenet me todella haluamme pois silmistä?
Kotoa hausta vielä sen verran, että mielenterveyslain mukaan poliisin pitää viedä henkilön terveyskekukseen tarkastettavaksi mikäli epäilee, että pakkohoidon kriteerit täyttyvät. Mielenkiintoinen laki sinäänsä (miel.30§), koska poliisi ei ole lääkäri, eikä siten myöskään oikeutettu tekemään arvioita ja useimiten poliisi itse "syylistyy" vakavempaan johon asiakas on elämänsä aikana koskaan syylistynyt. Mielisairaushan on todellisuudentajun heikkenemistä ja esim. yksi väärä arvio pakkohoitokriteereiden täyttymisestä ja hoitotarpeen kartoituksesta lääkärissä on jo pienimuotoinen osoitus mielisairaudesta. Toisaalta poliisit työnsä ohessa laillisesti taikka laittomasti, mutta lakiin vedoten voivat mm. kampata asiakkaan maahan sillä seurauksella, että tältä menee hammas poikki.
Miel.31§ määritteleen sen, että jos sairaalaan saattamista lääkintähenkilöstön lisäksi tarvitaan, niin saattajana toimii poliisi. Poliisin virka-apu kulkee poliisien esimiesten kautta.
Se, että esim. poliisi voi tulla ovelle ilman ennakkoilmoitusta, niin kertoo vain sen, että lääkäreillä ei ole aikomustakaan tehdä terveystarkastusta, vaan tarkjoituksena on saattaa ihminen suoriltakäsin sairaalaan. Tuolloin lähete on vain muodollisuus.
Ottaen huomioon mielenterveyslain koko ympäripyöreydessään pakko ja voimakeinoineen, niin mielikuvaksi tulee, että mielensairaudet ovat likimain koko yhteiskunnan suurimpia ongelmia. Todellisuudessa esim. henkirikoksia ei tapahdu suomessa kuin n. 100 kpl. vuosittain. Toisaalta suljetussa sairaalahoidossa hoitojaksoja kertyy 31.000 samalla ajanjaksolla. Moniko hoidetuista on todellisuudessa syylistynyt pysäköintivirheestä suurempaan, niin uskaltaisin väittää, että vain pienen pieni prosentti taikka promille. Samaan aikaan valitellaan kun ennalta arvaamatta verovirasto saa synkähkön viestin ja poliisin mennessä tarkastamaan tilannetta äiti onkin jo tappanut koko perheen ja itsensä. Joudumme siis tilanteeseen jota käsiteltiin mm. Lontoon terrorismin yhteydessä. Tuolloin keskusteltiin myös suomen mm-kisojen turvallisuudesta. Eräs kommentoi osuvasti, että terrorismin uhkaa ei voida kokonaan poistaa avoimesta yhteiskunnasta. Jos pahaa halutaan tehdä, niin tähän kyllä kyetään. Samoin kaikessa muussakin yhteiskunnan toiminnassa. Mikäli joku jotain pahaa haluaa tehdä, niin pahanteossa kyllä onnistutaan. Näiltä osin mielenterveyslaki toimenpiteineen antaa vain hopetarjottimella tekosyyn ihmisille kehitellä pahojaan. Mikäli me haluamme jotakin paha tehdä, niin ennenmmin taikka myöhemmin me tässä myös onnistutaan. Olisi siis järkevämpää luoda poliittisesti ennaltaehkäisevä mielenterveyslaki, joka ei anna niin vahvaa tekosyytä ihmisille provosoitua pahantekoon.
No ajatellaan vaikka tilannetta,jossa vanhemmat ovat kuolleet.Tulee sairaalareissu,koska poliisit tulevat hakemaan.No aviomieshän lähtee kävelemään,koska häpeää.Onko mitään mahdollisuuksia päästä sairaalasta ikinä pois?Siis ei omaisia,ei ketään!Kukaan ei auta.
Täisi-ikäistä ei voi pitää tahdosta riippumatta hoidossa kuin kolme kuukautta, jonka jälkeen hoitopäätös pitää uusia ja mikäli hoidon jatkamisesta ei päästä yhteisymmärrykseen, niin asia menee viipymättä oikeuden tutkittavaksi.
Kaikki pakkohoidot pitäisi saada ennemmin taikka myöhemmin oikeuden tutkitatvaksi potilaan näin vaatiessa, mutta käytännössä pakkohoitoja on todella vaikeaa saada oikeuteen. Virnaomais yhteistyö on likimain sitä, että vakuutellaan hoidon olleen tarpeellinen ja oikeudenkäynnin turhaksi. Toisaalta mikäli sairaalassa ei viihdy, niin joka ainut pakkohoito kannattaa viedä oikeuden tutkittavaksi, koska ennemmin taikka myöhemmin hoitokoneisto kyllästyy ahdistelemaan yksilöä joka vaatii jokaisen tapauksen kohdalla oikeudenkäyntiä. Itse en edelleenkään tiedä keneen pitäisi virallisesti ottaa yhteyttä jos haluaa asiansa oikeuteen, mutta näin jälkiviisaana ehdottaisin esim. potilasasiamiestä. Oikeudessa kannattaa vedota siihen, ettei hoidolla ole ollut laillista perustetta ja että hoito on voinut olla myös haitaksi ja vaatimuksena kannattaa pitää sairaalamaksujen palauttamista ja kohtuu suurta korvausta kärsimyksistä ja mikäli hoidolla on ollut muita välillisiä kustannuksia esim. laskut erääntyneet ja on syntynyt turhia maksuhäiriö merkintöjä jne..
Käytännössähän aikuinen ihminen on aina vastuussa omasta itsestään ja esim. lapsiperheessä jossa on aikuinen kotoa poismuuttanut lapsi, niin vanhemmilla voi tulla tunteita, jossa aikuista lasta pitäisi holhota ja siksipä huolestuneita hoitopyyntöjä voi esintyä lanttumaakareilla enemmän taikka vähemmän. Mikäli muutoin itsekseen elelee, niin pienimuotoinen karkaistuminen on tarpeen, koska yhteiskunta yleisesti ottaen iskee arimpaan kohtaan ja yksilöön ja tuolloin paras tapa selviytyä on luja ylimielinen ja ehkä jopa suoranaisesti kusipäinen asenne, jossa maailmassa ei merkitse mikään muu kuin omat etuudet. Yksilö voidaan toki kokea tuolloin hieman jopa pelottavaksi ja jotkut voivat pitää tätäkin hoidon perusteena ja tarpeena, mutta mielestäni itsesuojeluvaistossa ei ole mitään väärää.
Skitsofreenian tunnusmerkki on joidenkin tulkintojen mukaan mm. sitä, että nuori aikuinen kokeen ympäristön liian vaativaksi ja siksipä kokee erinäisiä oireita. Toisaalta hoitokoneiston tapa kohdella yksilö on hyvin alistava ja monesti jopa harhaanjohdetteleva ja tuolloin esiintyvät oireet ovatkin hoitokoneiston luomia. Voisimmekin monessa asiassa selittää skitsofrenian siten, että iäkkäämpi ihminen ei tunne eikä kykene käsittelemään nykymaailman asioita, joilloin esiintyy myös konkrettisia oireita.
Pakkohoitoon ja hoidon jatkamiseen 3kk:n jälkeen ja oikeudenkäyntiin, niin useimiten potilaan mielipide hoidon mielekkyydestä jätetään kirjaamatta ja usein kuulee jopa väitteen, ettei asiakas osaa sanoa mielipidettään taikka jälkikäteen voidaan jopa väittää, että hoidosta ollaan oltu samaa mieltä. Varsinkaan yleiset oikeusavustajat eivät ota mieluusti käsitelläkseen oikeusapupyyntöjä. Joudumme siis tilanteseen jossa erimielisyys johtaa pidempään "hoitoon" = vapaudenriistoon, eikä asiaa saa siltikään oikeuteen. Tuolloin asiakkaalla on kaksi vaihtoehtoa. 1. näyttelee mieltynyttä ja kilttiä, jolloin hoito voi jäädä vähäpätöiseksi taikka 2. jättää allekirjoittamat mielenvikaiseen muotoon väänetyn hoitokertomuksen, kärsii pitkän hoidon ja on valmistautunut useampii turhiin ahdisteluihin. Mikäli hoitoa ei saa oikeuteen ja vaikuttanee, että hoidon perusteet ja hoitokeinot ovat olleet vääriä, niin jonkilaista vastaiskua taikka kostoa itse pitäisin hyvänä keinona vastata mielisairaan leimaan ja tästä aiheutuneisiin lisävahinkoihin.
voi henkikulta kadota.
kuule ne jos alkaa vittuuntumaan niin pakkohoito voidaan aloittaa vaikka heti.
ja sähköshokkia aivoon ja pillerit nuppiin niin diagnoosi kuin diagnoosi alkaa kelpaamaan.
ja taas voi psykiatri juosta nauraen pankkiin...
Meillä ainakin potilasta lääkitään vain hänen omansa, osaston muiden potilaiden ja hoitohenkilökunnan turvallisuuden edistämiseksi. Jos vaihtoehtona on lievä lääkepöpperö vs. liian pieni lääkitys ja sohvapöydästä kalloon, oletko sitä mieltä että meidän pitäisi potilaan toivomuksen mukaisesti valita jälkimmäinen vaihtoehto?
Omasta tilanteestasi en tiedä, mutta monet hoitamistani potilaista kuvittelevat hyvän jakson aikana olevansa terveempiä kuin olevat... menee päivä, viikko tai kuukausi, ja sitten naksahtaa taas. Ei potilaan omien tuntemusten mukaan voi lääkitystä säädellä, heillä on välillä hyvinkin outoja kuvitelmia vaivastaan. Esimerkiksi yksi hyvin sujunut aamu ei tarkoita paranemista.
Minä puhut nyt omassa tapauksessani vaarallisista potilaista. Silloin kun potilas ei ole vaaraksi itselleen tai muille, hänen tulisi itse saada vaikuttaa siihen, miten paljon helpottaa oloaan lääkkeillä. Hänhän itse siitä olosta kärsii. Toki asiantuntijan mielipidettä kannattaa kuunnella, mutta ei täysin kritiikittömästi.