Kävin kaupassa ja oli mukavaa.

Aamulla päätin, että pitääpä käydä lähikaupassa hakemassa maito ja leipä, kun jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Kello oli kai jotain kymmenen, kun nappasin vanhan Toyota Corollani avaimet ja lähdin matkaan. Kauppa on tossa parin korttelin päässä, joten eipä siinä, ajattelin, että tämä hoituu nopsaan.Mutta jotenkin, kun pääsin tielle, ajatukset alkoivat harhailla. Muistin, miten nuorena ajelin näitä samoja teitä, ja radiosta tuli jotain vanhaa iskelmää – taisi olla se Dannyn biisi, joka aina saa fiiliksen kattoon. Aloin laulaa mukana ja huomasin, että oon kääntynyt väärään risteykseen. Ei hätää, ajattelin, käännyn seuraavasta. Mutta sitten näin kyltin, jossa luki "Hämeenlinna 50 km". Hämeenlinna? No, siellä on se kiva kahvila, missä joskus käytiin vaimon kanssa. Päätin, että käynpäs siellä kahvilla, kauppa voi odottaa.Matkalla rupesin muistelemaan vanhoja aikoja, ja jotenkin siinä ajatus karkasi. Hämeenlinnassa en sitten mennytkään kahville, kun huomasin moottoritien alkavan. Ajattelin, että no, mennäänpäs vähän pidemmälle, kun kerta Toyotalla on niin hyvä fiilis ajaa. Radio soi, ja aurinko paistoi, joten mikäs tässä. Jossain vaiheessa huomasin, että kyltit vaihtui, ja olin jo jossain Tampereen tienoilla. Mietin, että Tampereellahan oli se serkku, joka aina puhui niistä rehusiiloistaan. Päätin, että käynpäs moikkaamassa, eihän se oo niin kaukana.No, serkkua ei näkynyt, mutta löysin itseni jostain maaseudulta, missä oli valtava rehusiilo. Oli pakko pysähtyä, kun se näytti niin komealta siinä pellon laidalla. Kävin ihmettelemässä, ja siellä oli joku vanha ukko, joka alkoi kertoa siilon historiasta. Jäin siihen juttelemaan, ja hän tarjosi kahvitkin. Siinä vaiheessa huomasin, että kello on jo iltapäivä, ja puhelin piippasi – vaimo soitti ja ihmetteli, missä olen. Sanoin, että "rehusiilolla, missäs muualla", ja se nauroi, että "taas sä oot eksynyt omiin seikkailuihisi".Loppujen lopuksi ajelin takaisin kotiin, mutta maito ja leipä jäi ostamatta. Kilometrejä kertyi varmaan se 200, ja Toyotan mittariin vähän lisää elämänkokemusta. Vaimo sanoi, että oon mahdoton, mutta hymyili kuitenkin. Ehkä huomenna muistan sen kaupan – tai sitten päädyn taas jonnekin muualle. Kuka tietää?