Isoisäni oli mies, joka ei koskaan alistunut luonnonvoimille. Kun ukkonen jyrähti, hän ei piiloutunut sisään eikä kumartunut pelosta, vaan kaivoi esiin vanhan, kartion mallisen kuparihatun. Se oli hänen oma työnsä rintamalta: puolitoista metriä korkea, huipussa pesäpallon kokoinen kuula, joka kiilsi kuin pieni planeetta.
Hän kertoi, että sota-aikana sirpale oli kerran lävistänyt hänen kypäränsä ja melkein vienyt hengen. Siitä syntyi ajatus: jos teräs ei suojaa, ehkä metalli voi johdattaa toisaalle. Niin hän rakensi hatun, jonka avulla aikoi loikata toiseen ulottuvuuteen, pois sodan ja pelon maailmasta.
Lapsena katselin häntä salaa ikkunasta, kun hän seisoi pihalla hattu päässään, ukkosen välähdellessä ympärillä. Hänen silmissään paloi oudon rauhallinen katse, kuin hän olisi jo yhdellä jalalla jossain muualla.
Hän ei koskaan kadonnut näkyvistä, ei ainakaan meille. Mutta joskus, kun ukkonen nousi ja ilma väreili, tuntui kuin hänen hahmonsa olisi hetkeksi muuttunut kevyemmäksi, kuin se olisi ollut matkalla johonkin, mihin me muut emme voineet seurata.
Minulle kuparihattu jäi muistoksi siitä, että jokainen ihminen rakentaa oman porttinsa pois niistä maailmoista, joita ei enää kestä
Hän kertoi, että sota-aikana sirpale oli kerran lävistänyt hänen kypäränsä ja melkein vienyt hengen. Siitä syntyi ajatus: jos teräs ei suojaa, ehkä metalli voi johdattaa toisaalle. Niin hän rakensi hatun, jonka avulla aikoi loikata toiseen ulottuvuuteen, pois sodan ja pelon maailmasta.
Lapsena katselin häntä salaa ikkunasta, kun hän seisoi pihalla hattu päässään, ukkosen välähdellessä ympärillä. Hänen silmissään paloi oudon rauhallinen katse, kuin hän olisi jo yhdellä jalalla jossain muualla.
Hän ei koskaan kadonnut näkyvistä, ei ainakaan meille. Mutta joskus, kun ukkonen nousi ja ilma väreili, tuntui kuin hänen hahmonsa olisi hetkeksi muuttunut kevyemmäksi, kuin se olisi ollut matkalla johonkin, mihin me muut emme voineet seurata.
Minulle kuparihattu jäi muistoksi siitä, että jokainen ihminen rakentaa oman porttinsa pois niistä maailmoista, joita ei enää kestä
Vastaukset 5
Vanhimmat
Monesti isoisäni istui iltaisin keinutuolissa, hattu päässään. Se valtava kuparinen kartio nousi kattoa kohti kuin kirkontorni. Suupielessä savusi aromasätkä, ja jokaisella keinahduksella hän puhalsi savurenkaan, joka kiemurteli kohti katonrajaa.
Hän hoki hiljaa itsekseen: “liten kakka smakade bra, liten kakka smakade bra...” Sanat olivat lapsenomaiset, mutta hänen äänensä oli painava ja syvä, kuin ne olisivat kantaneet mukanaan jonkin salaisuuden toisesta maailmasta.
Me lapset kuuntelimme hämillämme. Ääni sekoittui keinutuolin narahteluun ja ukkosen kaukaiseen jylinään. Joskus tuntui, että rytmi muodosti portin, että jokaisella keinahduksella hän hivuttautui vähän lähemmäs sitä toista ulottuvuutta, johon oli aikonut hattuineen karata.
Kun kysyin häneltä, mitä lause merkitsi, hän vain hymyili, vilkaisi katonrajaa kohti ja sanoi:
— Kun on nähnyt sodan, kaiken maun oppii mittaamaan uudelleen.
Jep jep otteita skitsofreenikon päiväkirjasta
Kiinnostavaa,ilmeisesti isoisälläsi oli salattua tietoa hatun ja salamien avulla tapahtuvasta ajatustensiirrosta.Tällaiseen ajatustensiirtoon juuri sota tai muu suuri yhteiskunnallinen kuohunta aika on hyvinkin otollista,paljastaen monia ihmisen psyykkisiä kykyjä ja sielun piileviä voimia.
Näillä kirjoittajilla jotka täällä valittavat on aina foliohattu päässä.
Ihan foliostakin saa sellaiset tötterön, foliotötteröstä vielä sähköä johtaja ohut kaapeli mahan asti roikkumaan.
Näin ukkonen vilahtaa maahan johtoa pitkin jos päähän iskee.