Iäkkäänä eläminen kauheatako.

Kaukomuisti aiheuttaa sen kauheuden!
Kun yrittää hidastaa fyyfistä rapeutumistaan nii ajoittai käy mielessä miten heppoa se olikaan vielä 75v ikäisenä puhumattakkaan pitemmästä tähtäyksestä.

Vain joka toinen 70 vuotias näkee 80 vuotispäivänsä Tilastokeskuksen mukaan.

Luin pari vuotta sitten Hesarista jutun, että kun täyttää 70 vuotta
voi elää päivän, vuoden tai kymmenen vuotta, harvat kauemmin.
Se pisti ajattelemaan.
Seuraavana päivänä ystäväni kuoli odottamatta juuri 71 täytettyään.
Vuoden päästä toinen ystäväni menehtyi täytettyään 73
ja seuraavana vuonna juuri eläkkeelle jäänyt nuorempi ystäväni
kuoli 64 vuotiaana aamulla yht'äkkiä aortan repeämään kylppärissä.
Mies ihmetteli, missä hän viipyy ja kävi koputtelemassa kylppärin ovea
vaimoa aamukahville. Ei tullut vastausta.
Vaimo makasi lattialla menehtyneenä.

Olen ollut jo 10 vuotta "valmis" lähtöön.
Mitään varmuutta huomisesta ei ole.

Lainaus aloituksesta "monia syitä".
Oma moni syyni on 76v ikäisen vaimoni hidas hiipuminen.
Kyse on oleellisesta elämäni sisältöä. Kaukana elelevät lapsemme omine jalapsineenoloineen eivät korvaa päivistä, jokapuolista kumppanuutta mutta antavat sisältöä elämään aivan ajatuksen tasolla.

Kuka antaa vastauksia kysymykseen. Haluaako elää ,vai päästä pois 85-95- vuotias?

Näen usein ihmisiä jotka elävät täyttä elämää.
Yläkerran naapurini täytti 100 vuotta, kävelee kyllä kumaraisena, mutta ilman keppejä, käyttää ulkona rollaattoria. Hänellä käy viikkosiivooja ja joskus näen poikien tuovan hänelle isommat ostokset. Itse käy rollaattorinsa kanssa 1,5 m suuntaansa.

Mietin, jaksaisinko minä 10 vuoden kuluttua.

Hän ei ole ainoa iäkäs lähistöllä, mutta yhtään kuolemaa toivovaa en ole kohdannut.
Heitä lienee harvaan asutuilla seuduilla, yksinäisiä.

Minulla on päämääränä elää 100-vuotiaaksi, jos suinkin hengissä pysyn.
Sitten ei haittaa jos hengenlähtöön kuolen.
Minulla on pari ystävää, toinen 103, toinen 105 v. Tämä 105 v lupasi
elää ainakin vuoden vielä, kun onnittelin häntä 105-päivänä ja juttelim-
me ja nauroimme. Hän sanoi että nauru pidentää ikää, että hän elää nyt
ainakin vuoden eteenpäin niillä nauruilla. Ei minulla enää ple kovinkaan
monta vuotta lyödä se 100-raja rikki.

Kyllä on, lähes kaikki, sillä Suomessa ei vanhustenhuolto toimi. Vanhuksia makuutetaan vaipoissaan "palvelutaloissa" tai kotonaan. Aiheutetaan tuskallisia makuuhaavoja, kun ei vanhusta nosteta ylös, eikä liikuteta viikkokausiin. Ruoka on lähes ala-arvoista, syömäkelvotonta. Hirveä haju ja lemu kaikkialla noissa palvelutaloissa, koska hygieniaa ei hoideta. Sama tilanne myös kotihoidon osalla. Harva vanhus pystyy olemaan loppuikänsä kotonaan, sillä palvelut ovat siirtyneet niin kauas, että vanhuksen ei ole mahdollista asioida pankissa, postissa, kaupassa, apteekissa, lääkärissä tms. Maaseudulla on lukemattomia vanhuksia täysin omaisten tai naapurien avun varassa, jotka tuovat muutaman kerran viikossa ruokaa ja yrittävät hoitaa vanhuksen asioita parhaansa mukaan, vaikka omatkin asiat jäävät siitä ylimääräisestä taakasta johtuen huonolle tolalle. Vielä ennen EU:ta kaikki oli paremmin ja vanhuksia kunnioitettiin ja vanhainkodit olivat televisiosarjoissa esitettyjen leppoisan kotoisia oleskelutiloja, joissa vanhukset viihtyivät ja voivat puuhailla omiaan ja hoitajia oli riittävästi huolehtimaan jokaisen tarpeista. Maaseudulla kotonaan vielä asumaan jääneet pääsivät potkukelkalla, kävellen tai pyörällä kyläkauppaan tai lähipostiin, jonka yhteydessä oli tietenkin pankkipalvelut (postipankki). Suomi on ajettu alas, vanhustenpalvelut on ajettu alas, eikä ole mikään ihme, ettei myöskään nuoriso täällä viihdy, kun näkee millainen on heidänkin tulevaisuutensa vanhuusiän tullessa.

Puolen vuoden kokemukseni perusteella alkuosasi on täyttä totta. Muutimme halvaantuneen ja puehekyvyttömän vaimoni kanssa toukokuun alussa pavelutalon vuokrakaksioon. Työtilat ja säilytyspaikat ovat täysinkelvottomat.
Aivan tunnesiteiden vuoksi muutin mukana meille siellä vuorattuun kaksioon.
Oma kolmiomme olisi ollut hankala paikka..
Olen ilmeinen häirikkö. Alun ateriapalvelun kokeilun jälkeen menimme omaravitsemukseen, eli minä hoidan ruokahuollon. Etupäässä valmistaen itse muuta myös osittain marketin valmisateriolla.
Olen paikalla toimenpiteíden aikana. Avustaviin puuhiin osalistun hieman.
Pidän huolen kokonaisuudesta josta kaikki kotihoitsut eivät välttämättä alkuun pitäneet.
Henkilökunnan "roiskispaiskiskäsistäpois" mentalitetti on hieman asettunut ja henkilökohtaiset erot ova kasvaneet.
En ole omaishoitastatuksella vaikka hoidan ravintohollon hankinnan kokonaisuudessan
ja suunnittelusta sekä tarjolle panosta suuren osan.
Tiskaan, Siivoan laiskasti. Hoidan pyykit pesulaan kuten myös noutamisen.
Olen puuttunut älyttömyyksiin sanattomasti eli korjannut "rutinoitujen" jälkiä samalla helpottaen heidän työtään. Teollisuudessa uransa tehneen sielua riippoo älyttömät työtavat joissa ei ajatella seuraavaa vaihetta lainkaan.

Kyseisen hyvinvoitialueen hinnat ovat tolkuttoman korkeat jos unohtaa verrata sen massiisiiviseen johtaja- ja esimiesorganisation kustannuksiin.

Pajonko lienee Suomessa fyysisti omatoimisia ja teräviä 85-90 vuotiaita.

” mutta
jotenki väsyy tähän hitaasti kuolemiseen,

kaikenlaisia kipuja puhkeaa sinne sun tänne,

olen ihan rikki ,”

Moniko ajattelee noin?

Vakavasti monisairas 85 - 95 -vuotias - jos on päässyt sinne asti - tahtoo vuorenvarmasti jo pois. Henkinen ja fyysinen olotila on sellainen, mitä ei enää ihminen oikein jaksa kantaa. Henki ja mieli varsinkin ovat kovilla.

Mutta jos yli 90-vuotias on suhteellisen terve ja jaksaa vielä tehdä päivittäisaskareita edes vähän, niin hän ei välttämättä ole vielä(kään) haluamassa lopullista poistumista. Elämässä pitää kiinni se, että jaksaa toimittaa jotain vielä edes vähän. Vaikkapa vain hoitaa itsensä.

Itserakas asenne!
Jos vaimoni leskeytyy niin toivon, että loppu hetkellä olisi tangossa, maastaveto tai kyykky, sen verran rautaa, ettei lesken tarvitse hävetä.
Tavoite alkaa olemaan aina vaan haasteellisempaa.

Joo, mun naapurissakin oli nainen, joka päivä 2-3 km lenkillä ja joskus kaksikin kertaa päivässä. Tuli Ussasta 72 v kun lopetti työnsä. Jotain 93v pyysi meiltä apua lääkäriin menossa, kun "vatsa ei ollut toiminut 3 päivään". Meni lähes 2 tuntia selvityksessä, kun ei olut käynyt lääkärissä kuin lapsena suomessa. Lenkkeili menestymiseensä saakka, kuoli aamulla 97-98v iässä sänkyynsä.

Juuri tällä hetkellä näen toisen, joka on 93v paikkeilla. Kävelee joka päivä aamusta iltaan. Olen nähnyt yli 3 km päässä kodistaan.

Ja pomoni näin koko elämäni, mutta kun oli pomoni vain 6 kk en keskustellut hänen kanssaan yhtään, enkä moikannut. Kerran kun hän tuli jotain 96v vastaa, en voinut väistää, hän sanoi heti, Terve Juha, mitä sulle kuuluu. Oli myös katsellut minua aina kauempaa.
Hän kertoi että vaikka on täysin terve niin kyllä 90v asti on elämä tuntunut tylsältä. Miksi pitää elää. Hän Eli 98v ikään. viimeistä 6 kk en tiedä, mutta siihen saakka oli terve.

No tuli vielä mieleen lähinaapuri. On 88v, On ja viimeiste 20 vuotta sairastellut hurjasti, vain kotona pääsee kävelemään tuolien ja rollaattorin avulla.
Ja hurjaa, 3 vuonna on ollut enemmän sairaalassa kuin kotona. Kotiavustaja käy katsomassa kolme kertaa, ruoka tuodaan kaupasta ja soten palvelusta.
On kaatunut kymmeniä kertoja, käsivarret, ranteet ym. ollut poikki ja murtunut kymmeniä kertoja. Ja loppu, on hyvin iloinen ja puhelias ja ajan tasalla.

Itse 79. Minun on pakko pakottaa ulos, jaksan vaikka useita tunteja, ei vaan ole muuta mielenkiintoa. Viime talvena oli useita viikkoja jolloin kävin vain autolla kaupassa, kerran viikossa. Suurin este on kun en osaa pukeutua, joskus on kylmä, mutta useimmiten liian kuuma ja sitten kotiin tullessa hurja hiki ja voimavarat nollassa.

Tämä on elämäni parasta aikaa! Lähestyn 90 tolppaa. Päämääränä 100,
sitten ei niin väliä, jos mittari tulee täyteen.

Hoidan vielä kaiken itse, siivoan, pesen ja silitän pyykit, laitan suuret
määrät ruokaa pakastimeen. Ei ole alituisia kiputiloja, sen takiahan minä
voin elää niinkuin elämä olisi ikuista. Ja siitä saan ehkä kiittää sitä, että
olen aina harrastanut kuntoilua. Aamulenkillä päivä alkaa, sen jälkeen
on aamiainen. Siitä se päivä lähtee sitten mukavasti käyntiin.

Selviydyn aika pitkälle omin voimin , kun onnistuin saamaan asunnon
talosta, jossa on valtava ruokakauppa, galleriassa apteekki, kirjasto, pari
ravintolaa, lehtimyymälä, kahvila. Hammaslääkäri omassa rapussa.
Naapuritalossa terveyskeskus.
Ei enää huolta kauppareissuista lumi- tai vesisateessa. Hissillä pääsen
ruokakaupan ovelle galleriassa. Kaupan ostoskärryllä tuon tavarat kämp-
pääni ja vien kärryt takaisin.

Koska laitan ruokaa ja leivon ruokaleipää pakastimeen, niin jää paljon
vapaa-aikaa. Luen, maalaan, kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, välillä
netillä niinkuin nytkin ja näin tämän ketjun.

En kärsi yksinäisyydestä. Melkeinpä nautin eremiittielämästäni.
Elämäni on ollut hektistä ja stressiä täynnä. Nyt ei ole mihinkään kiire,
voi istuskella ja ajatella, mikään ei häiritse. - Mutta koska tehokkuus
ja järjestelmällisyys on minulle jo toinen "luonteenpiirre", niin osaan
järjestää aikani niin, että vapaa-aika kasvaa entisestään.

Positiivinen asennoituminen on tärkeätä. Tämä on elämää, joku kaunis
päivä minunkin on varmaan alettava ottaa siivousapua, hankittava
hälytysranneke. Enemmän ja enemmän apuvälineitä, joilla inhimillinen
apu nykyään korvataan. Edellytyksenä tietenkin, että ajatukset toimi-
vat kirkkaina tai ainakin puoliteholla!

”Kunpa saisin nastahampaat takaisin”…
Se päivä kun hoitoon joudun, niin luulen että henkilökunnalla tulee
olemaan hauskaa. Kun eremiitti menee lääkäriin, niin saattaa lääkäri
soittaa seuraavana aamuna, että voisitko tulla takaisin vastaanotolle,
kun en muistanut tutkia sinua! 😊

Hei anonyymi 22.07 , TEILLÄ jäi vielä kertomatta , että olitte Karibian risteilyllä viime talvena.

Täytyy ihan teititellä kun olette niin vanha🤣

Oikeastaan koskettaa tuo jotenkin että tahtoisi kuolla on monessa kirjoituksessa
Minun ys5öviatöni on kuollu5 niin monta kolmen vuoden sisällä puole5 heistä eivöt ehtineet edes eläkkeelle kun kuolo otti omansa. Kukaa heistä ei halunnut kuolla . Mutta valita kun ei . saa.
Parhaan ystävättären kuolema oli se vaikein , ajattelen häntä usein ja kaipaan meidän keskusteluja oltiin ystäviä melkein 60 vuotta . Siksi koskee kun kuulee ettö ihmiset haluavat kuolla, vaikka hyvin ymmärrän että niin moni tuntee. Yksinäisyys on suurin syy niihin ajatuksiiin, mutta kun ajattelee näitä ystäviäni jotka eivät halunneet kuolla mutta kuolivat ihan ennen aikojaan kaikki . Niin tuntuu jotenkin ristiriitaiselta. ei se vanhuus aina kivaa ole sen myönnän , mutta mitäs tee5 vuosi vuodelta vaan ikää tulee.