Kärsin ajoittain vakavasta masennuksesta(siis ei diagnosoitu)joka aiheuttaa mm. fyysisiä pahan olon tunteita, itkuisuutta, ärtyneisyyttä, toivottomuutta jne. Kuitenkin välillä on niitä ihan siedettäviä päiviä jolloin elämästä saa jotain pientä aina irti ja silloin tuntuu että yritetään nyt vielä ilman hoitoa. Huonoina päivinä taas tuntuu etten kestä enää hetkeäkään. Minulla oli pari vuotta sitten vastaava tilanne mutta silloin uskoin parempaan huomiseen, nykyään tuota toivoa ei ole edes hyvinä päivinä. Tuon parin vuoden jälkeen tuli noin vuoden "touhuamisjakso" jolloin mieli oli todella hyvä ja touhusin koko ajan jotakin. Sitten keväällä vajosin taas tähän ahdistustilaan. Nykyään en jaksa enää uskoa tulevaisuuteen lainkaan ja toivon yleensä joka yö nukkumaan mennessäni etten heräisi enää. Kuitenkin tuo kynnys hakea apua on osoittautunut yllättävän suureksi. Kaipaan kipeästi neuvojanne...
Hoitoon vaiko ei?
m21
15793
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tänään on taas siis semmoinen siedettävä päivä .
jonka kanssa puhua,ja joka voisi sinua tukea?Tuo välillä touhuaminen,jos jaksottain masennusta ja välillä kova vauhti päällä viittaisi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön,tietty lääkäri sen ainoastaan pystyy tutkimaan.
Siis kyllä minulla on ystäviä joiden kanssa puhua, se ei ole ongelma. En kuitenkaan pysty avautumaan kunnolla ja nykyisin olen jotenkin vetäytynyt ihmiskontakteista koska olo on sellainen ettei kenenkään seurassa voi olla. Silloinkin kun olen niin vajoan helposti omiin ajatuksiini ja toisten ihmisten kuunteleminen on vaikeaa. Siksi vietän aikaani mieluiten yksin.
Epäilen itsekin kaksisuuntaista mielialahäiriötä sillä tuon touhuamisjakson jälkeen masennus palasi voimakkaampana kuin koskaan, kaiken lisäksi viime aikoina on ollut kolme todella vaikeaa vastoinkäymistä jotka eivät ainakaan ole auttaneet eteenpäin. Ystävien kanssa on tullut juteltua asiasta mutta siitä saatava apu on ollut hyvin väliaikaista. Siksi mietinkin että onko ammattiapu viimeinen jäljellä oleva vaihtoehto...
On ollut samantapaista koko aikuisikäni, ja olen nyt vasta ajatellut tosissani hakea jonkinlaista hoitoa (25v). Ohimenevien pirteiden kausien ja päivien takia olen ajatellut, että ei tässä mitään, mutta kyllähän tässä jotain...
linkki:
http://www.cchr.org/speakout/index.htm
tai psykiatrille
parasta olisi kun voisit puhua jollekin tutulle tai menisit 10 minuutiksi scientologia-keskukseen poikkeamaan.
Tuntui niin tutulta kun luin tekstiäsi.. Minulla ollut 17 vuotiaasta asti masennusta (olen nyt 23) mutta olen pitkittänyt hoitoon lähtöä näinkin kauan. Pahimpina jaksoina kävin juttelemassa pariinkin kertaan lääkärin kanssa, ja lääkäri suositteli lääkitystä mutta mietin aina itse että jos vielä kumminkin yritän ilman, jos se tästä muuttuu hyväksi.
Välillä voikin mennä esim. kuukaudesta puoleen vuoteen todella loistavasti, mutta sitten masennus taas iskee, ja tulee noita juuri sinun kuvailemia oireita, toivottomuutta ja ahdistusta. Olo on niin tuskainen että tuntuu ettei kestä enää hetkeäkään. Kouluun tai töihin oli/on vaikea lähteä kun itkettää vain koko ajan.
Näitä hetkiä varten sain lääkäriltä Diapam-reseptin, joita kyllä karsastan kovasti, mutta olen joutunut pahimpina hetkinä ottamaan.
Pahinta on että masennukseen ei löydy mitään selvää syytä, vaan elämäni näyttäisi olevan kaikinpuolin kunnossa, mutta silti olo on sietämätön.
Viime perjantaina sain vihdoin itseäni niskasta kiinni n. kuukauden toimettomuuden ja tuskaisuuden jälkeen ja soitin ajan lääkärille. Viikonlopun yli odottaminen tuntui ikuisuudelta, ja läheltä piti että selvisin hengissä. Oikeasti.
Sanonkin nyt sulle neuvona, mene ihmeessä lääkäriin. Jo se että saat varattua ajan, helpottaa oloa, ja ainakin minulla oksettava möykky kurkusta/mahasta katosi (hetkeksi) ja hymykin irtosi kun kävelin tänään terveyskeskuksesta ulos masennuslääkeresepti kädessä. Edes yksi solmu on avattu..Vihdoinkin. Nyt sitten odotellaan lääkkeiden vaikutusta, päivä kerrallaan.
Voimia sinulle! :)
Itselläni on selvät syyt miksi olen masentunut ja nuo syyt ovat pysyneet suunnilleen samoina teini-iästä nykypäivään. Olen lähes aina saanut ihmisiltä lähinnä negatiivista palautetta milloin ulkonäöstäni, milloin älykkyydestäni(vaikka olen saanut useasta testistä selvästi keskimääräistä paremman tuloksen)milloin pituudestani(yli 190cm) ja yleensäkin kaikesta. Siksi tilanne tuntuukin niin toivottomalta, koska tuo palaute on saanut minut vihaamaan itseäni enkä voi elää itseni kanssa. Minulla oli suuria unelmia ja toiveita mutta tuntuu että olen itseni vanki ja ainoa ulospääsytie on kuolema. Toistaiseksi itsetuhoiset toimet ovat jääneet viiltelyn asteelle(kuvittelin että ansaitsen kivun rangaistuksena siitä että olen sellainen kuin olen)enkä voisi tappaa itseäni läheisteni takia. Mielestäni pahinta on nimenomaa se kun tietää mikä on huonosti ja omassa tapauksessa en usko että noihin asioihin voi vaikuttaa. Siksi tunnen ettei mikään voi koskaan tulla paremmaksi. Pieni hiipuva toivo kuitenkin on, sillä olen muuttamassa tästä pienestä kaupungista muualle, yhdessä psykiatrisen hoidon kanssa voisin saada elämäni uudelleen alkuun, mutta eihän itseään pääse pakoon?
...mutta itsensä voi voittaa. Itse sairastuin depressioon (todettu) 1993 raiskauksen jälkeen, vain 13-vuotiaana. En ole ottanut hoitoa todesta, vaikka olen silloin tällöin käynytkin juttelemassa. Fakta on, että vain intensiivinen keskustelu elämäni pahimmista asioista auttaa.
2000 sain myös lääkityksen ja aloitin tällöin hieman intensiivisemmät tapaamiset. Päällisin puolin elämäni alkoi juuri noihin aikoihin kohentua, mutta oloni oli entistä surkeampi. Itse olen todennut tämän johtuneen siitä, että vasta silloin pääsin "rauhassa" käsittelemään asioita. Aiemmin oli koko ajan uutta mietittävää, kuten toisen vanhemman menetys ja muutama vuosi sen jälkeen toisenkin vanhemman menetys.
Nyt alkaa valo näkyä tunnelin päässä. Aion lopettaa lääkkeiden käyttämisen lähiaikoina, nyt pitäisi vielä varata aika lääkärille tämän suunnitelman toimeenpanemiseksi. Parhaan hyödyn hoidosta olisin saanut reseptillä keskustelut lääkkeet, mutta pitkään tyydyin pelkkiin lääkkeisiin. Mikä näin jälkikäteen oli virhe, paraneminen on kestänyt todella kauan. Nyt minulla on kuitenkin "uusi" elämä, aviomies ja lapsi, enkä kadu hetkeäkään sitä, että hakeuduin hoitoon vuosia sitten. Olo on mitä mainioin!
Haluan vielä sanoa Sinulle, että mene juttelemaan. Kenenkään ei pidä kärsiä masennuksesta hetkeäkään, eivätkä ystävät voi auttaa samalla tavalla kuin ammattiauttajat. Vaikka olisivat kuinka hyviä ystäviä tahansa. Jaksamista elämääsi ja uskallusta hakeutua hoitoon!
Eli tänä aamuna sain aikaiseksi soittaa MTT:on. Ensimmmäinen askel on otettu joten toivottavasti seuraavat ovat paljon helpompia ja matka jatkuu loppuun asti. Hieman epäilyttää mutta positiivista on edes se pieni toivonkipinä mikä syttyi soiton jälkeen.
JOKA PILAA ASIASI???
No siis kyllä olen saanut kuulla vaikka millaista paskaa ihan ystäviltäkin, joskin se loppui kun kerroin heille etten jaksa vittuilua enää. Vahinko oli jo kuitenkin tapahtunut eikä anteeksipyynnöt paljoa auttaneet(en ole katkera, mutta tuntemukset omasta riittämättömyydestä jäivät elämään). Minut on jostain syystä aina otettu sylkykupiksi jopa joidenkin(ei kaikkien, osa ystävistäni tietty on aina puolustanut minua)kavereidenkin taholta. Kyllä se syö itsetuntoa kun joku arvostelee koko ajan jostakin. En haluaisi kuulostaa valittajalta enkä kaipaa sääliä. Neuvoja ja kokemuksia kyllä tahtoisin, kiitos niille jotka ovat niitä jakaneet. Pitäisi varmaan joo ottaa itseä niskasta kiinni, mutta mitä vittua, ei mua kiinnosta joka päivä vaan kamppailla eteenpäin. Haluan elää välillä. Tiedän kyllä että muutoksen on lähdettävä minusta itsestäni, sillä itse olen syypää ongelmiini.
Älä kuuntele noita jotka pelottelee psykiatrilla ja lääkkeillä,niiden olis jo aikaa sitten pitänyt itse hankkiutua hoitoon!Tommoset paskan puhujat jotka vaan kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytymään eivät tiedä mistään mitään,se ei ole sinun syy jos sairastut etkä jaksa mitään.Mene rohkeasti vaan lääkärin puheille, se on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista,minulla on kotona erittäin vaikeasta masennuksesta toipuva vaimo ja olen varma että ilman nykyistä lääketiedettä ja asiantuntevaa hoitoa olisivat seuraukset olleet tuhoisat.