Rintamamiestalon lattialankkujen alta löytyi arkku. Sen sisällä oli kellastuneita vihkoja, täynnä katkonaisia muistoja ja outoja piirustuksia koneista, jotka voisivat kuljettaa ihmisen pois tästä todellisuudesta.
Isoisäni ei ollut tavallinen mies. Hän kantoi mukanaan sodan jälkiä, eikä sota päästänyt häntä rauhaan, vaikka vuosikymmenet kuluivat. Keinutuolissa hän keinui, aromasätkä savuten suupielessä, hokien outoa mantraansa. Hänen silmissään viipyi jokin, jota ei voinut selittää, mutta jonka saattoi aavistaa.
Evakkojen yö
Hän kertoi kerran yöstä, jonka jäljet eivät koskaan kadonneet. Hänen joukkueensa oli asettanut miinakentän. Sinne ajoivat evakot, jotka pakenivat kodeistaan, lapset olkapäillään lehmien kulkiessa perässä. Räjähdykset repivät maan auki ja sinkosivat ihmiset kappaleiksi. Hän näki, kuinka isät yrittivät juosta verisillä jalantyngillä pelastamaan lapsiaan, kuinka lehmien vatsat halkesivat ja suolet lensivät männyn oksille höyryten pakkasessa.
Mutta pahin ei ollut siinä. Räjähdysten jälkeen paikalle syöksyivät nälkiintyneet sotavangit, jotka olivat piilossa metsän hämärässä. He eivät itkeneet eivätkä huutaneet he ryntäsivät sisälmysten kimppuun kuin nälkäiset sudet, keräsivät verisiä suolia ja kourivat käsiinsä lämpimiä sisuksia. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa he valmistivat niistä keittoa, selviytymisen ruokaa, inhimillisen hädän ateriaa.
Isoisä näki sen kaiken, ja se näky jäi hänen mieleensä niin, ettei uni enää ollut lepoa. Yöllä jalattomat hahmot palasivat, veriset lapset olkapäillä, ja heidän perässään nälkäiset sotavangit jotka keräsivät maasta sen mitä elämästä oli jäljellä.
Siksi hän piirsi koneita, joilla voisi siirtyä toiseen ulottuvuuteen. Keinutuolissa keinuminen ei ollut vain lepoa se oli osa rituaalia, liike jolla hän yritti avata porttia pois tästä todellisuudesta. Tämä on muistutus siitä, että elämä on nautittava sellaisenaan, vaikka maku olisi hirvittävä.
Kun minä löysin hänen muistiinpanonsa, tajusin, ettei hän ollut hullu. Hän oli mies, joka oli nähnyt liikaa. Hän ei voinut unohtaa, mutta hän pystyi luomaan portin, jolla selvitä muistojen painosta.
Isoisäni ei ollut tavallinen mies. Hän kantoi mukanaan sodan jälkiä, eikä sota päästänyt häntä rauhaan, vaikka vuosikymmenet kuluivat. Keinutuolissa hän keinui, aromasätkä savuten suupielessä, hokien outoa mantraansa. Hänen silmissään viipyi jokin, jota ei voinut selittää, mutta jonka saattoi aavistaa.
Evakkojen yö
Hän kertoi kerran yöstä, jonka jäljet eivät koskaan kadonneet. Hänen joukkueensa oli asettanut miinakentän. Sinne ajoivat evakot, jotka pakenivat kodeistaan, lapset olkapäillään lehmien kulkiessa perässä. Räjähdykset repivät maan auki ja sinkosivat ihmiset kappaleiksi. Hän näki, kuinka isät yrittivät juosta verisillä jalantyngillä pelastamaan lapsiaan, kuinka lehmien vatsat halkesivat ja suolet lensivät männyn oksille höyryten pakkasessa.
Mutta pahin ei ollut siinä. Räjähdysten jälkeen paikalle syöksyivät nälkiintyneet sotavangit, jotka olivat piilossa metsän hämärässä. He eivät itkeneet eivätkä huutaneet he ryntäsivät sisälmysten kimppuun kuin nälkäiset sudet, keräsivät verisiä suolia ja kourivat käsiinsä lämpimiä sisuksia. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa he valmistivat niistä keittoa, selviytymisen ruokaa, inhimillisen hädän ateriaa.
Isoisä näki sen kaiken, ja se näky jäi hänen mieleensä niin, ettei uni enää ollut lepoa. Yöllä jalattomat hahmot palasivat, veriset lapset olkapäillä, ja heidän perässään nälkäiset sotavangit jotka keräsivät maasta sen mitä elämästä oli jäljellä.
Siksi hän piirsi koneita, joilla voisi siirtyä toiseen ulottuvuuteen. Keinutuolissa keinuminen ei ollut vain lepoa se oli osa rituaalia, liike jolla hän yritti avata porttia pois tästä todellisuudesta. Tämä on muistutus siitä, että elämä on nautittava sellaisenaan, vaikka maku olisi hirvittävä.
Kun minä löysin hänen muistiinpanonsa, tajusin, ettei hän ollut hullu. Hän oli mies, joka oli nähnyt liikaa. Hän ei voinut unohtaa, mutta hän pystyi luomaan portin, jolla selvitä muistojen painosta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ketä kiinnostaa
Höpöhöpö juttuja..
Jep jep otteita skitsofreenikon päiväkirjasta
Pidä muistiinpanot tallessa ja voithan tarjota niitä vaikkapa kansallisarkistoon. Siellä keräävät tämän tyyppisiä muistoja.
Pysäyttävä kertomus.Olikohan vankiparoilla edes suolaa keittoonsa
Oliko keitossa kaalia?