Tunnetko sinä..

Olet jotenkin sairas?

Vain vihaa ja katkeruutta

Minä en tiedä kenelle. Mutta itse alan olla ehjä. Olen tullut läpi helvetin🤕

Kaikki eivät tunne vihaa. Itse en koe saavani vihasta mitään, se on minulle täysin vieras tunne. Säälin heitä jotka kokevat olevansa siihen oiketettuja ja kuvittelevat saavansa sillä tahtonsa läpi.

Viha ja katkeruus eivät kuulu kaipaamiseen. Mene terapiaan, jos koet ikävän tuolla tavalla.

Jos rakastaa, molemmilla on jotain annettavaa toisilleen. Jos vihaa, kummallakaan ei ole mitään annettavaa toisilleen, joten itsensä vuoksi paras paikka käsitellä viha on itsessään.

Mene muualle sekopää!

Mä tunnen rakastumista, tarvetta olla lähellä ja jutella, ikävää kun ei olla lähekkäin, hellyyttä, vähän ujoutta. Nyt uusimpana on halu. Voimakas halu kosketukselle ja läheisyydellä. Tää on paha, koska tekisi mieli koskettaa ja ei voi.

Halua päästä rakkauden satamaan.

Tunnen Ikävää ja surua
Joka tulkitaan toisaalla vihaksi multa kysymättä
Naiselta

Tunnen tällä hetkellä voimakasta ikävää.. itken, mutta palaan vielä voimakkaampana, kuin ennen.

En tunne vihaa

Hieman surua, mutta se ei liity häneen. Kaipuuta joka ei satuta, vaan tekee haaveelliseksi. Lämpöä.

Suru ikävä katkeruus. Viha. E

Olinko katkera. Ehdottomasti. Loukkaantunut. Kukapa ei tuntisi osan sydämestään särkyvän torjunnan tultua. Kysyy itseltä kaikki mahdolliset kysymykset: mitä, miksi, miten, ja sitten suru muuttuu vihaksi. Se on suosikkiosani. Se ajaa minua, ruokkii minua ja tekee tarinasta aivan helvetinmoisen.

En ole katkera, en ole vihamielinen enkä ole anteeksiantamaton. En vain pidä sinusta enää.

En kumpaakaan. Oikeastaan eniten ikävää ja surua.

En enää rakasta Tai kovin edes halua, nyt voit ihan. Vapaasti hyökätä kimppuuni ilman että tapahtuu hirveitä.

Olen vain etääntymässä odotuksista, tunteista ja erehtyväisistä asioista. Tai oikeammin. erehtyväisistä olennoista. Surua siitä miten kaikki on ja miten voisi olla.

tunnen kaipausta kauniista hetkistä muistoista
vihaa tai katkeruutta en tunne
sääliä kaipuutasi kohtaan, koska tiedän sen sinulla sisältävän vihaa, ikävää ja katkeruutta

en enää anna satuttaa

Tunnen vain kysymysmerkkejä!

Oikein ymmärrä sitä itsekään. Puolet ajasta luulin olevani hullu, koska pidin hänestä, vaikken edes muista miten kaikki kävi. Yksi suuri kupla täynnä hämmennystä, iloa, kaaosta, onnellisuutta, sotkua, harmoniaa, rumuutta, kauneutta, hulluutta, tasapainoa, erimielisyyttä, yhtenäisyyttä, haasteita, helppoutta, kipua, paranemista, hylkäämistä, hyväksymistä, kuolemaa ja elämää; kaikkia näitä asioita, koko ajan ja kuluttaen.

Tuntunut paljon turhautumiselta, kalpea onni tosiaan sävyttynyt katkeruudella. Onko tunteiden vuoristorata sen arvoista, varsinkin kun ei ole aavistustakaan määrän päästä.

Paljon sitä mietin. Onko saanut aina kaiken, eikä kestä yhtä pettymystä. Onko se vain sentimentaalisuutta. Se on ainakin jokseenkin kurjaa, ettei saa sanoa niitä kivoja asioita sille, josta todella tykkää.
Mutta ne suuretkin ihanat tunteet pitää osata hillitä.

Unelmien maassa kaikki maistuu niin makealta, mutta pian näet mitä alla piilee. Ei tiedä, mitä kurottaa. No kukapa haluaa tulla syödyksi. Olit hinta katkerasta yksinäisyydestäni, siitä etten enää kaipaa mitään.

Ihan jokaisella on hihassaan toisenlainen elämä, joka olisi voinut tehdä onnellisemmaksi.

Tunnen surua, mutta onneksi on musiikki.

Ei ole mitään erityistä suojaa, kun ylittää tuon näkymättömän rajan tavallisesta elämästä siihen rinnakkaismaailmaan, jossa alkaa sattua ja tapahtua. Ei muutu joksikuksi muuksi. Sitä on täsmälleen sama. Kaikki ympärillä tuoksuu, näyttää ja tuntuu silti täsmälleen samalta. Ei mitään noin dramaattista, itse asiassa päinvastoin. Kuin kaiken ylle olisi laskeutunut täydellisen arkipäiväisyyden tunne, kuin uuden vuodenajan alku, tuore ja tuttu yhtä aikaa. Viha ja syytökset kadonneet, valuneet pois. Kuin toipilas, kun oireet ovat poissa, mutta silti jotenkin vaan yhä heikko ja omituinen olo.

Vetäydyn jo tältä tunteiden miinakentältä. Kuvittelen ympärilleni läpitunkemattoman linnoituksen suojamuurin. Tämä on äänetön aselepo missä antautua voi pelkästään luontaiselle ärtymykselle. Ja merkkinä minkään koskaan tapahtumisesta voi kuvitella näkevänsä pienen hymy karehtimassa jossain katumuksen ja katkeruuden puolivälin tienoilla.

Epätoivoa edessä jonkin mikä on kuin umpeenkasvanut metsä mistä ei löydä enää mitenkään tietä paikkaan, jossa rakkaudella olisi yhä tilaa versoa. Vain kieroa ja sotkeutunutta ryteikköä silmänkantamattomiin.

Mitä ikinä vaatii tämä sielun ytimessä oleva pieni, särkymätön kivi, kylmä ja kova itsesuojeluvaisto. Ajan kanssa muistot haihtuvat, katoavat, huuhtoutuvat pois kuin liitupiirros jalkakäytävälle sateessa, ja kaikki mitä loppujen lopuksi tuntee on kylmää, märkää ja typerää. Oliko ainoa, millä oli väliä hänen emotionaalinen reaktionsa minuun. Valittu vain tämän oikean reaktionsa takia.

Menetykseltä kun luuli tällä kertaa jo pärjäävänsä hyvin, vältellen toivoa. Sanoi itselleen ettei ole odotuksia, mutta sattui niin paljon, että ymmärsi toivoa olleen, väreilemässä viettelevästi alitajunnassa. Eikä se koskaan helpota vaan pahenee. Kumulatiivinen vaikutus. Menetys toisensa perään.

Jokin versio itsestä meni hänen mukanaan. Siinä oli jotain ainesta mistä aloin pitää.

Ei jaksa vihata. Rakastaminen on helpompaa. Olemme toistemme virheitä. Aikanaan hyviltä tuntuneita ideoita.

Tavallaan yhä pidän hänestä silti. Tarkoitan, että hänen olemassaolonsa tietenkin kuvottaa mutta kiehtovuus on ja pysyy.

Tunnen ikävää, kaipausta, turhautumista, surua, ja rakkautta.

minä nukuin melkein koko päivän.. mutta niin voi olla ärsyttäv ääkin kun jotkin puhelimet vinkuat sähkön puuyryya.

joku tyttö saattaa asua alapuolellani talossa joku niin..