Syyskuun viimeisen maanantain aamu valkeni Nurmeksessa aneemisena. Se ei varsinaisesti valjennut, vaan harmaus vain muuttui aavistuksen vaaleammaksi, ikään kuin yö olisi väsyneenä luovuttanut. Juhani tuijotti keittiön ikkunasta kohti Pielisen rantaa, jossa usva makasi veden päällä raskaana ja liikkumattomana peittona. Aivan kuten hänen omakin olonsa.
Kahvinkeitin porisi tuskaisesti viimeisiä pisaroitaan. Tuttu, palaneen haju leijaili nenään. Taas liian vähän vettä suhteessa puruihin. Pieni asia, mutta se oli ensimmäinen tappio ennen kuin päivä oli kunnolla edes alkanut. Jääkaapissa maito oli paakkuuntunut. Toinen tappio. Musta, kitkerä kahvi sai kelvata. Se sopi mielialaan.
Sähköposti oli auki läppärin ruudulla. TE-toimiston viestiketjun alla oli uusi viesti paikalliselta sahalta. "Kiitos mielenkiinnostanne... valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut teihin." Sama lause, jonka hän osasi jo ulkoa, vain lähettäjän nimi vaihtui. Hän oli muuttanut takaisin Nurmekseen vuosi sitten "uuden alun" toivossa, paettuaan suuremman kaupungin kolhuja. Mutta täällä ei ollut uutta alkua, oli vain vanhojen asioiden hiljaisempi ja hitaampi loppu.
Hän päätti korjata keittiön tuolin, joka oli keikkunut viikkokausia. Pieni, konkreettinen onnistuminen tekisi hyvää. Vartin taistelun jälkeen yksi jalka oli entistä enemmän irti ja toisesta halkesi puu, kun hän yritti kiristää vanhaa ruuvia liian kovaa. Sormeen tuli tikku. Kolmas tappio. Hän jätti tuolin lattialle kuin kaatuneen sotilaan ja imeskeli verta tihkuvaa sormeaan.
Kävely K-Marketille oli päivän ainoa ohjelmanumero. Nurmeksen puutalot tuntuivat tuijottavan syyttävästi tyhjine ikkunoineen. Kirkon ohi kulkiessa hän näki vanhan koulukaverinsa työntävän lastenvaunuja. Nainen nauroi puhelimeen, näytti onnelliselta. Juhani käänsi katseensa nopeasti asfalttiin ja veti pipon syvemmälle päähän, ettei tulisi tunnistetuksi. Pieni keskustelu siitä, mitä nykyään kuuluu, olisi liikaa. Mitä hän vastaisi? Että kahvi paloi, maito oli hapanta ja tuoli hajosi käsiin?
Kaupan kassalla teini-ikäinen myyjä ei katsonut silmiin, piippasi vain tuotteet ja sanoi summan välinpitämättömällä äänellä. Juhani tunsi itsensä näkymättömäksi.
Paluumatkalla hän pysähtyi rantaan. Harmaa Pielinen oli peilityyni, se ei lohduttanut, se oli vain tyhjä ja välinpitämätön. Tuntui, että koko kaupunki, koko maisema, oli vain hiljaa odottanut hänen epäonnistumistaan, toivottanut hänet tervetulleeksi takaisin vain näyttääkseen, ettei mikään ollut muuttunut. Hän oli sama poika, joka ei koskaan oikein sopinut joukkoon, nyt vain vanhempana ja väsyneempänä.
Kotona odotti hiljaisuus, rikkinäinen tuoli ja haalea, kitkerä kahvi. Huomenna hän keittäisi uutta. Ehkä siitä tulisi parempaa. Todennäköisesti ei.
Kahvinkeitin porisi tuskaisesti viimeisiä pisaroitaan. Tuttu, palaneen haju leijaili nenään. Taas liian vähän vettä suhteessa puruihin. Pieni asia, mutta se oli ensimmäinen tappio ennen kuin päivä oli kunnolla edes alkanut. Jääkaapissa maito oli paakkuuntunut. Toinen tappio. Musta, kitkerä kahvi sai kelvata. Se sopi mielialaan.
Sähköposti oli auki läppärin ruudulla. TE-toimiston viestiketjun alla oli uusi viesti paikalliselta sahalta. "Kiitos mielenkiinnostanne... valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut teihin." Sama lause, jonka hän osasi jo ulkoa, vain lähettäjän nimi vaihtui. Hän oli muuttanut takaisin Nurmekseen vuosi sitten "uuden alun" toivossa, paettuaan suuremman kaupungin kolhuja. Mutta täällä ei ollut uutta alkua, oli vain vanhojen asioiden hiljaisempi ja hitaampi loppu.
Hän päätti korjata keittiön tuolin, joka oli keikkunut viikkokausia. Pieni, konkreettinen onnistuminen tekisi hyvää. Vartin taistelun jälkeen yksi jalka oli entistä enemmän irti ja toisesta halkesi puu, kun hän yritti kiristää vanhaa ruuvia liian kovaa. Sormeen tuli tikku. Kolmas tappio. Hän jätti tuolin lattialle kuin kaatuneen sotilaan ja imeskeli verta tihkuvaa sormeaan.
Kävely K-Marketille oli päivän ainoa ohjelmanumero. Nurmeksen puutalot tuntuivat tuijottavan syyttävästi tyhjine ikkunoineen. Kirkon ohi kulkiessa hän näki vanhan koulukaverinsa työntävän lastenvaunuja. Nainen nauroi puhelimeen, näytti onnelliselta. Juhani käänsi katseensa nopeasti asfalttiin ja veti pipon syvemmälle päähän, ettei tulisi tunnistetuksi. Pieni keskustelu siitä, mitä nykyään kuuluu, olisi liikaa. Mitä hän vastaisi? Että kahvi paloi, maito oli hapanta ja tuoli hajosi käsiin?
Kaupan kassalla teini-ikäinen myyjä ei katsonut silmiin, piippasi vain tuotteet ja sanoi summan välinpitämättömällä äänellä. Juhani tunsi itsensä näkymättömäksi.
Paluumatkalla hän pysähtyi rantaan. Harmaa Pielinen oli peilityyni, se ei lohduttanut, se oli vain tyhjä ja välinpitämätön. Tuntui, että koko kaupunki, koko maisema, oli vain hiljaa odottanut hänen epäonnistumistaan, toivottanut hänet tervetulleeksi takaisin vain näyttääkseen, ettei mikään ollut muuttunut. Hän oli sama poika, joka ei koskaan oikein sopinut joukkoon, nyt vain vanhempana ja väsyneempänä.
Kotona odotti hiljaisuus, rikkinäinen tuoli ja haalea, kitkerä kahvi. Huomenna hän keittäisi uutta. Ehkä siitä tulisi parempaa. Todennäköisesti ei.
Vastaukset 60
Vanhimmat
JÖSSES
Ei muuta kun kohti uusia pettymyksiä :)
Minä en kuitenkaan halua suurkaupungin kaduille mielestään tärkeiden ihmisten tönittäväksi ruuhkaisella jalkakäytävällä, haluan toimia itsenäisesti ilman kiirettä.
Miten sen teet?
Esimerkiksi Nurmeksessa.
uusi viikko, uudet pettymykset
kaikki on ohi
Kaupat ei oo auki vielä tähän aikaan
Enää 2 tuntia ja saa taas kaljaa!
Puhutaan pimeistä tunneista.
Kitutunneista! Kun suu jo napsaa, mutta hetki pitää odottaa!
Kaljaa päivässä sopivaa
Montako
Hyvää proosaa, jatka.. jatkathan? Kerronnallista tarinaa hyvin kirjoitettuna. Pilkut oikeissa paikoissa lisää lukemishaluja. Hyvää tekstiä!
En haluaisi, osti juuri sähköfillarin :)
Kiitos👍✌️
Pena, Terkka ja Hautaustoimisto.
Viimeinen sammuttaa valot.
Uusi pävä voi olla paree.
Masentava tiistai Nurmeksessa
Taivas Nurmeksen yllä oli raskaan harmaa, kuin lannistunut huokaus. Se riippui matalalla, painaen Pielisen pintaa lyijynraskaalla painollaan ja hukuttaen kaukaiset vaarat syleilyynsä. Oli tiistai, lokakuun loppu, ja kaupunki tuntui vetäneen syvään henkeä pidätellen sitä marraskuun ensimmäisiin pakkasiin asti.
Aamun valo oli viipynyt tulematta, korvautuen ainoastaan ohuella, vesittyneellä kajolla, joka sai kaiken näyttämään värittömältä ja elottomalta. Koivut seisoivat alastomina ja häpeissään Kirkkokadun varrella, niiden viimeisetkin lehdet maatessaan ruskeana, märkänä sohjona jalkakäytävillä. Jokainen tuulenpuuska oli kuin kylmä, vihlova muistutus tulevasta talvesta.
Heikki istui vanhan puutalonsa keittiössä ja tuijotti ulos ikkunasta. Kahvikuppi hänen edessään oli jäähtynyt, sokeriton musta neste peilasi hänen väsynyttä katsettaan. Talon hiljaisuus oli korviahuumaava, vain vanhan jääkaapin satunnainen hurina rikkoi sen. Ulkona ei liikkunut ketään. Vain yksinäinen, harmaa auto lipui ohitse, sen renkaiden ääni vaimea ja surullinen märällä asfaltilla.
Päivä venyi edessä kuin päättymätön, harmaa tie. Ei ollut mitään, mikä olisi vaatinut hänen huomiotaan, ei mitään, mihin tarttua. Vaimo oli lähtenyt vuosia sitten, lapset muuttaneet etelän kasvukeskuksiin paremman elämän perässä. Jäljelle oli jäänyt vain tämä talo, täynnä kaikuvia huoneita ja haalistuvia valokuvia.
Iltapäivällä alkoi sataa. Se ei ollut kunnon sadetta, vaan viistosti tulevaa tihkua, joka teki kaikesta entistäkin ankeampaa. Heikki puki päälleen vanhan, kuluneen takkinsa ja lähti ulos. Hän käveli kohti satamaa, ohi torin, joka oli autio ja kolkko. Tuuli tarttui hänen takkiinsa, yrittäen repiä sen hänen yltään.
Pielisen rannassa vesi löi laiskasti ja raskaasti kiviin. Se oli saman harmaan sävyinen kuin taivas, niiden välinen raja tuskin erottui. Muutama lokki kirkui valittavasti yläpuolella, niiden ääni vain korosti paikan yksinäisyyttä. Heikki katsoi kauas, kohti Bomban karjalaiskylän siluettia, joka hämärtyi sateen ja usvan keskellä. Se oli paikka täynnä elämää ja naurua kesäisin, mutta nyt sekin näytti hylätyltä ja surumieliseltä.
Hän tunsi piston sydämessään – ei kipua, vaan onttoa, kalvavaa tunnetta. Tämä oli hänen kotinsa, maisema, jota hän oli rakastanut. Mutta tänään sen kauneus oli piilossa, ja jäljellä oli vain lohduton tyhjyys. Hän oli kuin yksi niistä alastomista koivuista, juurtuneena paikkaansa, mutta vailla elämää.
Pimeys laskeutui aikaisin, kietoutuen kaupungin ympärille kuin kostea viltti. Katuvalot syttyivät, niiden keltainen hehku loi pitkiä, vääristyneitä varjoja märille kaduille. Heikki palasi kotiinsa, hiljaisuus löi häntä vasten kasvoja kuin fyysinen isku. Hän ei sytyttänyt valoja, vaan istui jälleen keittiön pöydän ääreen pimeässä.
Ulkona sade rummutti yksitoikkoisesti ikkunalautaa vasten. Se oli ainoa ääni tässä masentavassa tiistaissa, loputon, surullinen rytmi, joka tuntui tulevan suoraan raskaasta, harmaasta taivaasta. Ja Heikki kuunteli sitä, antaen sen täyttää talon ja oman mielensä tyhjyyden.
JÖSSES
Niin lohdutonta niin lohdutonta , , , ihan voisi todeta samaa täälä Reisjärvellä , , lohdutonta näköalattomuutta ja puistattvaa toimettomuutta . . . oo edes Alkoa . . Mutta nyt alkaa PUOLL - 7 HIP HURAA kukahan nyt on pinkiläsohvalla . . . nähhäi8lään ja jatketaan jutustelua Heippa!
Oho
Nyt ei Tiistai ole onnistunnut jollaan...
JO ON MASENTAVAA SETTIÄ
Nurmes, Perjantai-ilta.
Pimeys laskeutui Nurmeksen ylle kuin märkä peitto, ja pakkasen purevuus tihkui vanhan kerrostalon ikkunoista sisään. Eino istui keittiön pöydän ääressä, valonlähteenä vain paljas hehkulamppu, joka heitti kellertävän, väsyneen varjon lukuisten laskupinojen ylle. Perjantai. Viikonloppu. Sanoilla ei ollut enää merkitystä.
Puhelin pirisi vielä kerran kello neljän jälkeen, puhelu joka oli viimeinen naula arkkuun. ”Valitettavasti joudumme irtisanomaan työsopimuksenne… tuotannolliset ja taloudelliset syyt…” Ääni oli ollut kliininen, persoonaton, kuin nauhalta luettu. Eino oli nyökännyt, vaikka kukaan ei nähnyt, ja tuntenut, kuinka viimeinenkin rippeistä toivosta valui pois hänen sormiensa välistä.
Nyt oli hiljaista. Niin hiljaista. Ei yhtään viestiä, ei yhtään puhelua, ei yhtään kysymystä ”Mitä teet viikonloppuna?” Tähän aikaan perjantai-iltana nuorena miehenä Eino oli haaveillut baari-illoista, naurusta ja ystävistä. Nyt ystävät olivat pelkkiä haamukuvia Facebookin syövereissä, muistoja ajoilta, jolloin joku välitti.
Hän siristi silmiään ja katsoi pöydän toisella puolella nukkuvaa kissaa, Murua. Se oli litteänä, tassut työnnettyinä pään alle, vältellen katsekontaktia. Eino ojensi kätensä silittääkseen sen turkkia, mutta Muru vain murahti vaimeasti, käänsi kylkeä ja piilotti kasvonsa. Jopa kissa. Jopa hänen ainoa seuralaisensa, jonka piti olla ehdoitta rakastava, tuntui häpeävän häntä. Häpeävän hänen epäonnistumistaan, hajutonta olemassaoloaan, sitä että Eino ei ollut enää mitään.
Nurmes humisi ulkona omaa elämäänsä, mutta Eino oli sen ulkopuolella, suljettuna pieneen, pölyiseen huoneeseensa. Hän oli irrallinen hiukkanen, joka ei osallistunut mihinkään, eikä kukaan huomannut hänen katoamistaan. Perjantai. Viikonloppu. Työttömänä ja yksin. Kissakin häpesi. Eino tunsi rinnassaan painavan, kylmän kiven. Se ei ollut surua, ei vihaa. Se oli tyhjyyttä.
Luulisi, että kissat ei häpeä, mutta kyllä ne häpeää.
Kyllä ne häpeää, ne on sellasia otuksia.
Masentavaa voi voi eikö mitään iloa elämässä enää.
Ei mitään! 🙄
Harmaa valo siivilöityi keittiön ikkunasta, yhtä eloton ja laiha kuin eilenkin. Tai ehkä se oli jo eilistä, Heikki ei ollut varma. Koskenkorva-pullon kylkeen tiivistynyt kosteus oli ainoa asia huoneessa, joka näytti elävän. Puolillaan. Tai puoliksi tyhjä. Ihan sama.
Päässä jyskytti tasaisesti, kuin joku takoisi naulaa hitaasti mutta määrätietoisesti hänen ohimoonsa. Yön aikana pesukoneen hajoaminen oli kasvanut mielessä monumentaaliseksi katastrofiksi. Se ei ollut enää vain rikkoutunut kodinkone. Se oli symboli kaikesta, mikä hänen elämässään oli hajonnut, pysähtynyt ja alkanut haista ummehtuneelle. Likapyykkikori pursusi yli äyräidensä, haiseva vuori todisteena hänen kyvyttömyydestään suoriutua edes alkeellisimmista tehtävistä.
Pörri, musta kolli, istui eteisen matolla selkä keittiöön päin. Se oli ollut siinä samassa asennossa aamusta asti, elävä syytös. Yleensä se vaati äänekkäästi ruokaa, kiehnäsi jaloissa ja haki huomiota. Mutta tänään se vain murjotti, kuin olisi imenyt itseensä kaiken talon synkkyyden ja päättänyt, ettei Heikki ansainnut sen seuraa.
"No murjota siinä sitten", Heikki mutisi ja kaatoi vapisevalla kädellä lasiin kirkasta viinaa. Ensimmäinen huikka poltti ruokatorvea ja sai silmät kyyneliin. Se oli ruma, eläimellinen tunne, mutta se oli sentään tunne. Parempi kuin se ontto tyhjyys, joka oli asettunut asumaan hänen rintalastaansa.
Mitä järkeä? Kysymys palasi, ei enää surullisena pohdintana, vaan aggressiivisena, pilkallisena huutona pään sisällä. Mitä järkeä oli nousta sängystä, kun päivä tarjosi vain lisää samaa harmaata? Mitä järkeä oli yrittää korjata pesukonetta, kun koko elämä oli rikki? Lapset soittivat harvoin, ja silloinkin heidän äänensä olivat vaivaantuneita, täynnä velvollisuudentuntoa. Heikki kuuli sanojen välistä sen, mitä he eivät sanoneet: "Älä vain ala taas, isä. Älä kerro, kuinka yksinäistä siellä on." Joten hän ei kertonut. Hän valehteli, että kaikki oli hyvin, että kalassa oli syönyt ja naapurin kanssa oli vaihdettu kuulumiset.
Hän katsoi keittiön pöydällä lojuvaa eilistä Karjalaista. Uutisia Joensuusta, ilmoitus kunnanvaltuuston kokouksesta, kuolinilmoituksia. Tutut nimet tuijottivat takaisin mustista kehyksistä. Yksi oli vanha koulukaveri. Sydänkohtaus kuusikymppisenä. Oliko siinäkään mitään järkeä? Elää kuusi vuosikymmentä tätä samaa, ja sitten vain pysähtyä? Ehkä se oli ainoa järkevä asia. Päätepiste.
Toinen lasillinen. Pään jyskytys alkoi hitaasti muuttua kohinaksi. Maailman terävät reunat pehmenivät. Hän nousi ja käveli olohuoneeseen. Seinällä oli hääkuva, kolmekymmentä vuotta vanha. Kaksi nuorta, jotka katsoivat tulevaisuuteen täynnä toivoa, tietämättöminä siitä, kuinka arki, sanomattomat sanat ja Nurmeksen pitkät talvet kuluttaisivat tuon toivon hitaasti pois.
Hän käänsi katseensa pois. Liian kivuliasta.
Ulkona tihkusade oli muuttunut rännäksi. Märät, raskaat hiutaleet läiskivät ikkunaan ja sulivat valuviksi noroiksi. Maisema hukkui valkoiseen harmauteen.
"Mitäs me tehtäis, Pörri?" Heikki kysyi hiljaisuudelta. "Lähdettäiskö vaikka kävelylle tuonne loskaan? Katottais, jäätyykö Pielinen jo rannasta?"
Kissa ei liikahtanutkaan. Se vain tuijotti ulko-ovea, kuin odottaen jotakuta, joka ei koskaan tulisi takaisin.
Heikki nauroi. Se oli karhea, ruosteinen ääni, joka ei ollut soinut talossa kuukausiin. Se ei ollut ilon naurua, vaan puhtaan luovuttamisen. Absurdiuden naurua. Tässä hän oli, mies jonka elämä oli kutistunut yhteen huoneeseen, rikkoutuneeseen koneeseen, murjottavaan kissaan ja pulloon viinaa. Ja ulkona satoi räntää. Nurmeksessa. Tiistaina.
Hän palasi keittiöön, istui pöydän ääreen ja kaatoi kolmannen lasillisen. Ehkä siinä ei ollutkaan mitään järkeä. Ehkä sitä ei ollut tarkoituskaan etsiä. Ehkä ainoa asia, mitä tehdä, oli kaataa lisää, kunnes kohina peittäisi alleen kaikki kysymykset. Ainakin seuraavaan aamuun asti.
Voi voi, eikä kukaan jeesaa?
Nurmeksessa kukaan ei jeesaa, ystäviä ei ole.
Olet tuossa oikeassa.
Niin , , , eikä Reisijärvellä Alkoa. ja tästä kaikesta kurjuudeste huolimatta FORD mainostaa toivorikkaana täyshypriidi Fordia myös tänne Nurmekseen ja sekä sinne Reisijärvelle. (
Auttakaa
Mikä hätänä?
AUTTAKAA NYT HYVÄNEN AIKA
mITEN AUTAT KUN ISTUT KONEELA KU NIITTI PELLISSÄ TAI TRRA IKKUNASSA , , NIIN MITEN ?
En tiedä, auttaskaa nyt silti jotenkin? 🤔
Oli lauantai, tai ainakin kalenterin mukaan. Nurmeksen ABC:llä oli vielä valot, mutta toivo oli sammunut jo aikaa sitten. Luoppa istui parkkipaikalla, kitarakotelo sylissä ja Gambina sylissä toista kautta.
“Ei tää oo surujen yö, tää on mahdollisuuksien ilta”, Luoppa totesi filosofisesti, mutta ääni värähti kuin vanha nokkahuilu.
Vieressä Pärnä nyökkäsi. “Juu, mahdollisuus mennä peiton alle itkemään.”
Gambina kulki kädestä käteen kuin pyhä ehtoollinen. Jokainen huikka teki maailmasta vähän lämpimämmän – tai ainakin sumuisemman.
Luoppa alkoi laulaa omaa sävellystään, “Nurmeksessa sataa sisäänpäin”, mutta kolmannessa säkeistössä ääni hukkui siihen, kun joku yritti startata traktoria takapihalla.
Kello lähestyi kolmea, ja keskustan katusoihdut näyttivät enemmän hautakynttilöiltä kuin valoilta.
“Jos ei muuta, niin tästä tulee ainakin tarina”, sanoi Pärnä.
“Joo”, vastasi Luoppa, “mut kukaan ei usko sitä, kun kertoo selvin päin.”
Aamun sarastaessa he löysivät itsensä grilliltä, missä tiskin takana nainen kysyi:
“Otetaanko sama kuin aina?”
“Joo”, sanoi Luoppa ja nosti Gambinan viimeisen kulauksen. “Särkyneen sydämen erikois.”
Se harmaus ei ollut vain taivaalla. Se oli Nurmeksen yllä roikkuva painava, märkä viltti, ja se oli valunut Juhanin sisään jo viikkoja sitten.
Oli tiistai. Keittiön pöydällä lojui eilinen kahvikuppi, jossa oli pohjalla kylmää, kitkerää lietettä. Asunto oli hiljainen, lukuun ottamatta patterin vaimeaa naksunaa – se oli säädetty niin pienelle, että Juhanin hengitys höyrysi, kun hän puhalsi sitä kämmeniinsä.
Hänen päänsä oli raskas. Ei ajatuksia, vain kohinaa ja se tuttu tunne, että hän uppoaa hitaasti johonkin kylmään, paksuun liejuun. Masennus. Se ei enää raivonnut, se oli vain asettunut taloksi, tehnyt olonsa mukavaksi Juhanin rintalastaan.
Apteekin ovi oli sulkeutunut hänen takanaan tuntia aiemmin. Se hetki tiskillä oli polttanut häpeän punan hänen kasvoilleen, jotka olivat muuten olleet värittömät jo pitkään. Kela-kortti ei riittänyt. Omavastuu oli ylivoimainen, kaksikymmentä euroa, ja hänen tilillään oli ollut neljä.
"En minä voi näitä ilman sitä maksua antaa", farmaseutti oli sanonut säälien. Se sääli oli tuntunut pahemmalta kuin nyrkinisku. Ne lääkkeet olisivat voineet edes vähän nostaa sitä viltin reunaa. Nyt se painoi häntä entistä lujempaa lattiaa vasten.
Hän oli kävellyt apteekista markettiin. Ne neljä euroa polttivat taskussa. Hänen vatsansa kouristi nälästä. Hän oli seissyt leipähyllyn edessä, mutta kääntynyt pois.
Sen sijaan hän oli ostanut kaksi pussia "Kitekat"-raksuja.
Nyt hän istui keittiön jakkaralla ja katsoi, kun vanha, kolmijalkainen kissansa, Kusti, söi kupistaan rouskuttaen. Se oli ainoa ääni asunnossa, ja se oli ainoa asia, joka piti Juhanin kiinni tässä päivässä. Kustin tyytyväinen kehräys, kun se oli syönyt, oli pieni, lämmin piste tässä loputtomassa harmaudessa. Hän oli pettänyt itsensä, mutta hän ei voinut pettää Kustia.
Nyt rahat olivat todella loppu. Tili nollilla. Jääkaappi oli tyhjä, lukuun ottamatta yhtä kuivahtanutta porkkanaa. Nälkä oli muuttunut jatkuvaksi, tylpäksi kivuksi vatsanpohjassa.
Juhani katsoi ulos ikkunasta. Pihakoivut olivat alastomia ja märkiä. Nurmikko oli ruskea.
Metsä.
Hänen mieleensä hiipi ohut, epätoivoinen ajatus. Puolukat. Vielä saattaisi olla puolukoita metsässä, puiden juurilla, lumen rippeiden alla. Kitkeriä, puolijäätyneitä, mutta jotain. Jotain, mikä veisi sen pahimman kivun pois vatsasta.
Hän katsoi eteisessä olevia saappaitaan. Ne olivat haljenneet ja niihin vuosi vesi sisään. Ajatus saappaiden vetämisestä jalkaan, takin pukemisesta ja siitä kylmästä, kosteasta kävelystä metsään tuntui yhtä mahdottomalta kuin vuorelle kiipeäminen.
Hänen kehonsa oli lyijyä. Masennus kuiskasi hänelle, että oli turhaa. Että vaikka hän löytäisi marjoja, ne maistuisivat vain tuhkalta. Että hänen olisi parempi vain istua siinä.
Kusti lopetti syömisen ja hyppäsi Juhanin syliin. Se oli lämmin, raskas paino hänen jääkylmillä reisillään. Juhani alkoi mekaanisesti silittää kissaa. Hänen kätensä tärisi, joko kylmästä tai nälästä, hän ei ollut varma.
Ulkona alkoi jo hämärtää, vaikka kello oli vasta kaksi iltapäivällä. Harmaus tiivistyi pimeydeksi. Puolukat jäisivät metsään. Juhani jäi tuoliinsa, nälkänsä ja sen kylmän, märkää rättiä muistuttavan hiljaisuuden kanssa. Ja kuunteli kissan kehräystä.
😭🥺😵
Olisi hyvä herätä jeesaa niitä joilla ei ole lapsia/sukua/tms. Ne on siellä kodeissaan, ei pääse ulos, kukaan ei käy, ei ehkä naapuritaan välitä. Ovat muuttuneet näkymättömiksi. Olemattomiksi.
Lut seurakunalla on miljoonia omaisuutta, nyt he voisi tehdä jotain, kuten Jeesus kehoittaa. Mutta he eivät tee.
Mutta meillä on 5 isoin kirkko!
Mitä Jeesus sanoisi?
Ei varmaan keuhuisi, kysyisi, mitän tämä nyt omasta mielestäsi meni?
Ei hyvin
Voiko olla noin huonoosti?
Voi ja on!
Jesus ei paljo jesaa
Melko masentvaa,,,,
Oikeasi, ketää ei kiinnosta.
Johann oli ahdistavaa... ziius
Meillä on kuitenkin iso kirkko!
Ja 5. isoin JEESUS
Jeesus oli luultavasti aika laiha, joskaan emme tiedä oliko?
Laiha oli. Jumala on laiha.
Niin, onko Jumala laiha?
Miksi Jeesuken eka ihme teko oli aloittaa juopottelu kaanaan häissä?
Jumalainen ihme, koko kristinuskon eka ihme onkin alkoholi!