Normaali maanantai Nurmeksessa

Syyskuun viimeisen maanantain aamu valkeni Nurmeksessa aneemisena. Se ei varsinaisesti valjennut, vaan harmaus vain muuttui aavistuksen vaaleammaksi, ikään kuin yö olisi väsyneenä luovuttanut. Juhani tuijotti keittiön ikkunasta kohti Pielisen rantaa, jossa usva makasi veden päällä raskaana ja liikkumattomana peittona. Aivan kuten hänen omakin olonsa.

Kahvinkeitin porisi tuskaisesti viimeisiä pisaroitaan. Tuttu, palaneen haju leijaili nenään. Taas liian vähän vettä suhteessa puruihin. Pieni asia, mutta se oli ensimmäinen tappio ennen kuin päivä oli kunnolla edes alkanut. Jääkaapissa maito oli paakkuuntunut. Toinen tappio. Musta, kitkerä kahvi sai kelvata. Se sopi mielialaan.

Sähköposti oli auki läppärin ruudulla. TE-toimiston viestiketjun alla oli uusi viesti paikalliselta sahalta. "Kiitos mielenkiinnostanne... valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut teihin." Sama lause, jonka hän osasi jo ulkoa, vain lähettäjän nimi vaihtui. Hän oli muuttanut takaisin Nurmekseen vuosi sitten "uuden alun" toivossa, paettuaan suuremman kaupungin kolhuja. Mutta täällä ei ollut uutta alkua, oli vain vanhojen asioiden hiljaisempi ja hitaampi loppu.

Hän päätti korjata keittiön tuolin, joka oli keikkunut viikkokausia. Pieni, konkreettinen onnistuminen tekisi hyvää. Vartin taistelun jälkeen yksi jalka oli entistä enemmän irti ja toisesta halkesi puu, kun hän yritti kiristää vanhaa ruuvia liian kovaa. Sormeen tuli tikku. Kolmas tappio. Hän jätti tuolin lattialle kuin kaatuneen sotilaan ja imeskeli verta tihkuvaa sormeaan.

Kävely K-Marketille oli päivän ainoa ohjelmanumero. Nurmeksen puutalot tuntuivat tuijottavan syyttävästi tyhjine ikkunoineen. Kirkon ohi kulkiessa hän näki vanhan koulukaverinsa työntävän lastenvaunuja. Nainen nauroi puhelimeen, näytti onnelliselta. Juhani käänsi katseensa nopeasti asfalttiin ja veti pipon syvemmälle päähän, ettei tulisi tunnistetuksi. Pieni keskustelu siitä, mitä nykyään kuuluu, olisi liikaa. Mitä hän vastaisi? Että kahvi paloi, maito oli hapanta ja tuoli hajosi käsiin?

Kaupan kassalla teini-ikäinen myyjä ei katsonut silmiin, piippasi vain tuotteet ja sanoi summan välinpitämättömällä äänellä. Juhani tunsi itsensä näkymättömäksi.

Paluumatkalla hän pysähtyi rantaan. Harmaa Pielinen oli peilityyni, se ei lohduttanut, se oli vain tyhjä ja välinpitämätön. Tuntui, että koko kaupunki, koko maisema, oli vain hiljaa odottanut hänen epäonnistumistaan, toivottanut hänet tervetulleeksi takaisin vain näyttääkseen, ettei mikään ollut muuttunut. Hän oli sama poika, joka ei koskaan oikein sopinut joukkoon, nyt vain vanhempana ja väsyneempänä.

Kotona odotti hiljaisuus, rikkinäinen tuoli ja haalea, kitkerä kahvi. Huomenna hän keittäisi uutta. Ehkä siitä tulisi parempaa. Todennäköisesti ei.