Normaali maanantai Nurmeksessa

JÖSSES

Ei muuta kun kohti uusia pettymyksiä :)

Minä en kuitenkaan halua suurkaupungin kaduille mielestään tärkeiden ihmisten tönittäväksi ruuhkaisella jalkakäytävällä, haluan toimia itsenäisesti ilman kiirettä.

uusi viikko, uudet pettymykset

kaikki on ohi

Kaupat ei oo auki vielä tähän aikaan

Kaljaa päivässä sopivaa

Hyvää proosaa, jatka.. jatkathan? Kerronnallista tarinaa hyvin kirjoitettuna. Pilkut oikeissa paikoissa lisää lukemishaluja. Hyvää tekstiä!

Kiitos👍✌️

Pena, Terkka ja Hautaustoimisto.

Viimeinen sammuttaa valot.

Uusi pävä voi olla paree.

Masentava tiistai Nurmeksessa
Taivas Nurmeksen yllä oli raskaan harmaa, kuin lannistunut huokaus. Se riippui matalalla, painaen Pielisen pintaa lyijynraskaalla painollaan ja hukuttaen kaukaiset vaarat syleilyynsä. Oli tiistai, lokakuun loppu, ja kaupunki tuntui vetäneen syvään henkeä pidätellen sitä marraskuun ensimmäisiin pakkasiin asti.

Aamun valo oli viipynyt tulematta, korvautuen ainoastaan ohuella, vesittyneellä kajolla, joka sai kaiken näyttämään värittömältä ja elottomalta. Koivut seisoivat alastomina ja häpeissään Kirkkokadun varrella, niiden viimeisetkin lehdet maatessaan ruskeana, märkänä sohjona jalkakäytävillä. Jokainen tuulenpuuska oli kuin kylmä, vihlova muistutus tulevasta talvesta.

Heikki istui vanhan puutalonsa keittiössä ja tuijotti ulos ikkunasta. Kahvikuppi hänen edessään oli jäähtynyt, sokeriton musta neste peilasi hänen väsynyttä katsettaan. Talon hiljaisuus oli korviahuumaava, vain vanhan jääkaapin satunnainen hurina rikkoi sen. Ulkona ei liikkunut ketään. Vain yksinäinen, harmaa auto lipui ohitse, sen renkaiden ääni vaimea ja surullinen märällä asfaltilla.

Päivä venyi edessä kuin päättymätön, harmaa tie. Ei ollut mitään, mikä olisi vaatinut hänen huomiotaan, ei mitään, mihin tarttua. Vaimo oli lähtenyt vuosia sitten, lapset muuttaneet etelän kasvukeskuksiin paremman elämän perässä. Jäljelle oli jäänyt vain tämä talo, täynnä kaikuvia huoneita ja haalistuvia valokuvia.

Iltapäivällä alkoi sataa. Se ei ollut kunnon sadetta, vaan viistosti tulevaa tihkua, joka teki kaikesta entistäkin ankeampaa. Heikki puki päälleen vanhan, kuluneen takkinsa ja lähti ulos. Hän käveli kohti satamaa, ohi torin, joka oli autio ja kolkko. Tuuli tarttui hänen takkiinsa, yrittäen repiä sen hänen yltään.

Pielisen rannassa vesi löi laiskasti ja raskaasti kiviin. Se oli saman harmaan sävyinen kuin taivas, niiden välinen raja tuskin erottui. Muutama lokki kirkui valittavasti yläpuolella, niiden ääni vain korosti paikan yksinäisyyttä. Heikki katsoi kauas, kohti Bomban karjalaiskylän siluettia, joka hämärtyi sateen ja usvan keskellä. Se oli paikka täynnä elämää ja naurua kesäisin, mutta nyt sekin näytti hylätyltä ja surumieliseltä.

Hän tunsi piston sydämessään – ei kipua, vaan onttoa, kalvavaa tunnetta. Tämä oli hänen kotinsa, maisema, jota hän oli rakastanut. Mutta tänään sen kauneus oli piilossa, ja jäljellä oli vain lohduton tyhjyys. Hän oli kuin yksi niistä alastomista koivuista, juurtuneena paikkaansa, mutta vailla elämää.

Pimeys laskeutui aikaisin, kietoutuen kaupungin ympärille kuin kostea viltti. Katuvalot syttyivät, niiden keltainen hehku loi pitkiä, vääristyneitä varjoja märille kaduille. Heikki palasi kotiinsa, hiljaisuus löi häntä vasten kasvoja kuin fyysinen isku. Hän ei sytyttänyt valoja, vaan istui jälleen keittiön pöydän ääreen pimeässä.

Ulkona sade rummutti yksitoikkoisesti ikkunalautaa vasten. Se oli ainoa ääni tässä masentavassa tiistaissa, loputon, surullinen rytmi, joka tuntui tulevan suoraan raskaasta, harmaasta taivaasta. Ja Heikki kuunteli sitä, antaen sen täyttää talon ja oman mielensä tyhjyyden.

Oho

Nyt ei Tiistai ole onnistunnut jollaan...

JO ON MASENTAVAA SETTIÄ

Nurmes, Perjantai-ilta.

Pimeys laskeutui Nurmeksen ylle kuin märkä peitto, ja pakkasen purevuus tihkui vanhan kerrostalon ikkunoista sisään. Eino istui keittiön pöydän ääressä, valonlähteenä vain paljas hehkulamppu, joka heitti kellertävän, väsyneen varjon lukuisten laskupinojen ylle. Perjantai. Viikonloppu. Sanoilla ei ollut enää merkitystä.

Puhelin pirisi vielä kerran kello neljän jälkeen, puhelu joka oli viimeinen naula arkkuun. ”Valitettavasti joudumme irtisanomaan työsopimuksenne… tuotannolliset ja taloudelliset syyt…” Ääni oli ollut kliininen, persoonaton, kuin nauhalta luettu. Eino oli nyökännyt, vaikka kukaan ei nähnyt, ja tuntenut, kuinka viimeinenkin rippeistä toivosta valui pois hänen sormiensa välistä.

Nyt oli hiljaista. Niin hiljaista. Ei yhtään viestiä, ei yhtään puhelua, ei yhtään kysymystä ”Mitä teet viikonloppuna?” Tähän aikaan perjantai-iltana nuorena miehenä Eino oli haaveillut baari-illoista, naurusta ja ystävistä. Nyt ystävät olivat pelkkiä haamukuvia Facebookin syövereissä, muistoja ajoilta, jolloin joku välitti.

Hän siristi silmiään ja katsoi pöydän toisella puolella nukkuvaa kissaa, Murua. Se oli litteänä, tassut työnnettyinä pään alle, vältellen katsekontaktia. Eino ojensi kätensä silittääkseen sen turkkia, mutta Muru vain murahti vaimeasti, käänsi kylkeä ja piilotti kasvonsa. Jopa kissa. Jopa hänen ainoa seuralaisensa, jonka piti olla ehdoitta rakastava, tuntui häpeävän häntä. Häpeävän hänen epäonnistumistaan, hajutonta olemassaoloaan, sitä että Eino ei ollut enää mitään.

Nurmes humisi ulkona omaa elämäänsä, mutta Eino oli sen ulkopuolella, suljettuna pieneen, pölyiseen huoneeseensa. Hän oli irrallinen hiukkanen, joka ei osallistunut mihinkään, eikä kukaan huomannut hänen katoamistaan. Perjantai. Viikonloppu. Työttömänä ja yksin. Kissakin häpesi. Eino tunsi rinnassaan painavan, kylmän kiven. Se ei ollut surua, ei vihaa. Se oli tyhjyyttä.

Masentavaa voi voi eikö mitään iloa elämässä enää.

Harmaa valo siivilöityi keittiön ikkunasta, yhtä eloton ja laiha kuin eilenkin. Tai ehkä se oli jo eilistä, Heikki ei ollut varma. Koskenkorva-pullon kylkeen tiivistynyt kosteus oli ainoa asia huoneessa, joka näytti elävän. Puolillaan. Tai puoliksi tyhjä. Ihan sama.

Päässä jyskytti tasaisesti, kuin joku takoisi naulaa hitaasti mutta määrätietoisesti hänen ohimoonsa. Yön aikana pesukoneen hajoaminen oli kasvanut mielessä monumentaaliseksi katastrofiksi. Se ei ollut enää vain rikkoutunut kodinkone. Se oli symboli kaikesta, mikä hänen elämässään oli hajonnut, pysähtynyt ja alkanut haista ummehtuneelle. Likapyykkikori pursusi yli äyräidensä, haiseva vuori todisteena hänen kyvyttömyydestään suoriutua edes alkeellisimmista tehtävistä.

Pörri, musta kolli, istui eteisen matolla selkä keittiöön päin. Se oli ollut siinä samassa asennossa aamusta asti, elävä syytös. Yleensä se vaati äänekkäästi ruokaa, kiehnäsi jaloissa ja haki huomiota. Mutta tänään se vain murjotti, kuin olisi imenyt itseensä kaiken talon synkkyyden ja päättänyt, ettei Heikki ansainnut sen seuraa.

"No murjota siinä sitten", Heikki mutisi ja kaatoi vapisevalla kädellä lasiin kirkasta viinaa. Ensimmäinen huikka poltti ruokatorvea ja sai silmät kyyneliin. Se oli ruma, eläimellinen tunne, mutta se oli sentään tunne. Parempi kuin se ontto tyhjyys, joka oli asettunut asumaan hänen rintalastaansa.

Mitä järkeä? Kysymys palasi, ei enää surullisena pohdintana, vaan aggressiivisena, pilkallisena huutona pään sisällä. Mitä järkeä oli nousta sängystä, kun päivä tarjosi vain lisää samaa harmaata? Mitä järkeä oli yrittää korjata pesukonetta, kun koko elämä oli rikki? Lapset soittivat harvoin, ja silloinkin heidän äänensä olivat vaivaantuneita, täynnä velvollisuudentuntoa. Heikki kuuli sanojen välistä sen, mitä he eivät sanoneet: "Älä vain ala taas, isä. Älä kerro, kuinka yksinäistä siellä on." Joten hän ei kertonut. Hän valehteli, että kaikki oli hyvin, että kalassa oli syönyt ja naapurin kanssa oli vaihdettu kuulumiset.

Hän katsoi keittiön pöydällä lojuvaa eilistä Karjalaista. Uutisia Joensuusta, ilmoitus kunnanvaltuuston kokouksesta, kuolinilmoituksia. Tutut nimet tuijottivat takaisin mustista kehyksistä. Yksi oli vanha koulukaveri. Sydänkohtaus kuusikymppisenä. Oliko siinäkään mitään järkeä? Elää kuusi vuosikymmentä tätä samaa, ja sitten vain pysähtyä? Ehkä se oli ainoa järkevä asia. Päätepiste.

Toinen lasillinen. Pään jyskytys alkoi hitaasti muuttua kohinaksi. Maailman terävät reunat pehmenivät. Hän nousi ja käveli olohuoneeseen. Seinällä oli hääkuva, kolmekymmentä vuotta vanha. Kaksi nuorta, jotka katsoivat tulevaisuuteen täynnä toivoa, tietämättöminä siitä, kuinka arki, sanomattomat sanat ja Nurmeksen pitkät talvet kuluttaisivat tuon toivon hitaasti pois.

Hän käänsi katseensa pois. Liian kivuliasta.

Ulkona tihkusade oli muuttunut rännäksi. Märät, raskaat hiutaleet läiskivät ikkunaan ja sulivat valuviksi noroiksi. Maisema hukkui valkoiseen harmauteen.

"Mitäs me tehtäis, Pörri?" Heikki kysyi hiljaisuudelta. "Lähdettäiskö vaikka kävelylle tuonne loskaan? Katottais, jäätyykö Pielinen jo rannasta?"

Kissa ei liikahtanutkaan. Se vain tuijotti ulko-ovea, kuin odottaen jotakuta, joka ei koskaan tulisi takaisin.

Heikki nauroi. Se oli karhea, ruosteinen ääni, joka ei ollut soinut talossa kuukausiin. Se ei ollut ilon naurua, vaan puhtaan luovuttamisen. Absurdiuden naurua. Tässä hän oli, mies jonka elämä oli kutistunut yhteen huoneeseen, rikkoutuneeseen koneeseen, murjottavaan kissaan ja pulloon viinaa. Ja ulkona satoi räntää. Nurmeksessa. Tiistaina.

Hän palasi keittiöön, istui pöydän ääreen ja kaatoi kolmannen lasillisen. Ehkä siinä ei ollutkaan mitään järkeä. Ehkä sitä ei ollut tarkoituskaan etsiä. Ehkä ainoa asia, mitä tehdä, oli kaataa lisää, kunnes kohina peittäisi alleen kaikki kysymykset. Ainakin seuraavaan aamuun asti.

Nurmeksessa kukaan ei jeesaa, ystäviä ei ole.

Auttakaa

Oli lauantai, tai ainakin kalenterin mukaan. Nurmeksen ABC:llä oli vielä valot, mutta toivo oli sammunut jo aikaa sitten. Luoppa istui parkkipaikalla, kitarakotelo sylissä ja Gambina sylissä toista kautta.

“Ei tää oo surujen yö, tää on mahdollisuuksien ilta”, Luoppa totesi filosofisesti, mutta ääni värähti kuin vanha nokkahuilu.
Vieressä Pärnä nyökkäsi. “Juu, mahdollisuus mennä peiton alle itkemään.”

Gambina kulki kädestä käteen kuin pyhä ehtoollinen. Jokainen huikka teki maailmasta vähän lämpimämmän – tai ainakin sumuisemman.
Luoppa alkoi laulaa omaa sävellystään, “Nurmeksessa sataa sisäänpäin”, mutta kolmannessa säkeistössä ääni hukkui siihen, kun joku yritti startata traktoria takapihalla.

Kello lähestyi kolmea, ja keskustan katusoihdut näyttivät enemmän hautakynttilöiltä kuin valoilta.
“Jos ei muuta, niin tästä tulee ainakin tarina”, sanoi Pärnä.
“Joo”, vastasi Luoppa, “mut kukaan ei usko sitä, kun kertoo selvin päin.”

Aamun sarastaessa he löysivät itsensä grilliltä, missä tiskin takana nainen kysyi:
“Otetaanko sama kuin aina?”
“Joo”, sanoi Luoppa ja nosti Gambinan viimeisen kulauksen. “Särkyneen sydämen erikois.”