Minä ja mieheni olemme seurustelleet nyt vuoden verran, mutta olosuhteiden pakosta (opiskelut) emme pääse muuttamaan yhteen kuin aikaisintaan kahden vuoden kuluttua. Tiedän, että jos tämä ei ole mies jonka kanssa haluan loppuelämäni viettää, niin sitten ei ole kukaan.
Hän kosi minua viikonloppuna. Suostuin. Alustava hääpäivämääräkin sovittiin. Sukulaisille emme asiasta ole vielä päässeet kertomaan, koska tälläistä on mielestäni vähän inhottavaa kertoa puhelimessa, mutta suurin osa ystävistä jotka tietävät, tuomitsivat asian jyrkästi. Vedoten juuri tuohon, että emme ole asuneet yhdessä. En yritä hakea täältä tukea päätökselleni, uskon siihen että kaikki tietävät itse parhaiten mitä tekevät, mutta kaipaisin mielipiteitä. Erityisesti niiltä jotka ovat menneet kihloihin vaikka eivät ole asuneet yhdessä.
Hän kosi minua viikonloppuna. Suostuin. Alustava hääpäivämääräkin sovittiin. Sukulaisille emme asiasta ole vielä päässeet kertomaan, koska tälläistä on mielestäni vähän inhottavaa kertoa puhelimessa, mutta suurin osa ystävistä jotka tietävät, tuomitsivat asian jyrkästi. Vedoten juuri tuohon, että emme ole asuneet yhdessä. En yritä hakea täältä tukea päätökselleni, uskon siihen että kaikki tietävät itse parhaiten mitä tekevät, mutta kaipaisin mielipiteitä. Erityisesti niiltä jotka ovat menneet kihloihin vaikka eivät ole asuneet yhdessä.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Noh.. Exän (tästä jo arvaakin kuinka tarina päättyy...) kanssa mentiin kihloihin puolentoista vuoden seurustelun jälkeen parikymppisinä opiskelijoina. Yhteen muutettiin vasta siitä kolmen vuoden kuluttua eli yhteensä neljän ja puolen vuoden seurustelun jälkeen. Ja kahden ja puolen vuoden kuluttua erilleen.
Minä ja mieheni menimme kihloihin 9kk seurustelun jälkeen. (oltiin 17-vuotiaita) Ei varmaan ole kellekään yllätys, mutta ei kovin paljon onnitteluja saatu... :) Pahoitin silloin mieleni ja vieläkin vähän kaivertaa pahat sanat. Rahaa ei ollut tietenkään silloin vielä muuttaa yhteen ja väliin mahtui miehen armeija ja minun opiskeluni. Asuin kaksi vuotta yksin ja vihdoin noin kolme vuotta kihlojen jälkeen muutettiin yhteen, enkä voisi onnellisempi olla. Ehkä tämä pitkä odotus paransi vain suhdetta. Nyt olen innolla suunnitellut häitä. Myö ollaan tultu koko ajan hyvin toimeen ja hän tuntuu oikealta mieheltä minulle. En tietenkään väitä, että elämme varmasti onnellisina elämämme loppuun asti. Aion kuitenkin nyt nauttia ja olla onnellinen, kun tähän astikin ollaan jo päästy. Tehkää niin kuin hyvältä tuntuu. Mikään ei takaa onnellisuutta, pitää vaan uskaltaa yrittää. Olipas siinä vuodatusta... :)
En tiedä kuin yhden noin toimineen parin, ja se päättyi hyvin. Mies on nimittäin nykyään minun =) (Oli siis kihloissa eksänsä kanssa.)
Mutta miksipä tuokin ei voisi toimia? Olemme nyt asuneet tovin yhdessä tämän ukkelini kanssa. Olisin vastannut kyllä kaksi vuotta sitten ja vastaisin kyllä nyt. Ei ainakaan mitään mullistavaa meillä huomattu yhteen muutettuamme.
Tietenkään en vielä voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta ainakaan minä en aio asua poikaystäväni kanssa yhdessä ennen naimisiinmenoa. Vuoden päästä ois tarkoitus mahdollisesti mennä naimisiin ja hiukan ennen sitä katsoa kämppää. Ei minua pelota yhtään muuttaa yhteen vasta naimisiin mentyä. Tunnen mieheni elintavat ja olemme keskustelleet yhdessä asumisesta paljon. Rakastan miestäni ja aiomme viettää loppuelämämme yhdessä, ei minun tarvitse kokeilla yhdessä asumista ennen sitä.
oon sun kans ihan samoilla linjoilla. oon tällä hetkellä kihloissa ja hääpäivä on päätetty.. kämppää kattellaan ja sillee.. :)
kaikille kommenteista, lisääkin saa toki tulla. Nyt on edes vähän parempi mieli kun jotkut uskovat että tämäkin voi onnistua, sen verran on jo tullut negatiivista kommenttia lähipiiriltä.. Rakastan miestäni ja tunnen hänet, minun on erittäin vaikea uskoa että hänestä voisi paljastua jotain kovin mullistavia piirteitä sitten kun asutaan yhdessä.
eli oltiin seurusteltu 6kk kun menimme kihloihin ja kun muutimme yhteen niin olimme seurustelleet 1v10kk ja siitä kaksi viikkoa niin juhlittiin meidän häitä :) ja nyt meillä on maailman ihanin 2v9kk tyttö ja toinen syntynee talvella :) ja nyt on yhteistä taivalta takana 6 vuotta... ja hyvin on mennyt että kyllä tämäkin voi onnistua :)
älä suotta murehdi sitä ettet ole asunut yhdessä.Jos sä kerran rakastat sitä.Toi on paras mahdollinen keino selvittää oikeat tunteet.jos pystyy elämään uskollisena toisilleen noinkin kauan ja asua erillään,täytyy tosiaan rakastaa toista.Älkää kiirehtikö naimisiin.On hyvä olla kihloissa ja tutustua kunnolla.Samalla voitte antaa niille epäilijöillekin aikaa sulatella uutistanne.Mä menin eka kerran kihloihin 3 kk:n tuntemisen jälkeen.Elimme ilman seksiä hääyöhön asti ja menimme vihille puolen vuoden päästä.Asuimme erillään avioliittoon asti,mikä tuntui oikealta ratkaisulta silloin.
Nyt 15 vuoden avioliiton ja eroamisen jälkeen ajattelen hiukan kriittisemmin ja olen uudessa suhteessani halunnut asua saman katon alla koska et voi tietää miten hän kohtelee sua arjessa jos teillä ei ole yhteistä elämää.On helppo olla ystävällinen ja kohtelias pari tuntia päivässä.Kun suhde muuttuu arkisemmaksi alkaa pinnan alta paljastua toisen ihmisen todellinen luonne.Ihastuminen ja hormoonihumala kestää noin 3 vuotta hehkuvana.Silloin uskoo toiseen täysillä ja antaa kaikkensa.Silloin myös käydään tuskallisimmat tutustumis- ja rajanveto taistelut.
Siinä suhde muuttuu vielä syvemmäksi.Odota kolme vuotta ennenkuin menet naimisiin.Jos se sua rakastaa niin ei se häviä mihinkään sun elämästäsi.Olen kolmatta kertaa kihloissa tän miehen kans.olen yrittänyt erota mutta lopulta uskoin omiin tunteisiini, että ne ei oikeesti muutu miksikään.olen rakastanut häntä alusta asti, en vain osannut nimetä tunteitani..olin niin rikki eroni jälkeen.Mutta toisaalta..rakkaudessa ei ole pelkoa....iso hali ja onnea teille rakastavaisille.meillä on syksyllä häät...
No jos ei asuta yhdessä niin ainakin olisi ehkä hyvä seurustella pitkään. Minusta olisi epävarma yhdistelmä olla vähän aikaa yhdessä ennen avioliittoa (tai kihloja) ja ettei olla asuttu edes yhdessä. (Ja jos lisäksi on vielä nuorikin). Ei esim. vuodessa vielä välttämättä tunne toista kovinkaan hyvin. Ehkä luulee tuntevansa. Ei kai kukaan niistä jotka ovat eronneet olisi mennyt kihloihin, jos olisi tiennyt että mitä tuleman pitää. He uskovat kihlaushetkellä varmasti, että tämä on se oikea jne. Ja myöhemmin toteavat, että olivat väärässä.
Mutta ei voi sanoa, että se ei onnistuisi ollenkaan. En tiedä mikä on onnistumisprosentti... Mutta olemassa on kyllä hyviä esimerkkejäkin. Ja eihän kaikki ne avioliitot jotka on solmittu avoliiton jälkeen aina kestä. Mikään ei ole tässä maailmassa täysin varmaa. Mutta te tosiaan teette omat päätöksenne. Ja toivotaan, että se on oikea ja tulette olemaan onnellisia yhdessä. Ja olette taas yksi todiste lisää, että näinkin se voi hyvin toimia.
Niin siis tai... todellakin tietysti teidän avioliittoonne voi olla pitkä ja onnellinen. Minusta te joko olette Oikeita toisillenne tai ette ole. Ja se oletteko ensiksi avoliitossa ennen avioliittoa tai ette ole ei sitä muuta.
Jotkut vaan ei ole varmoja ja haluaa asua ensiksi yhdessä. He ajattelevat, että mitä jos he eivät tunne toisiaan tarpeeksi ja jos yhdessä asuminen ei onnistu tai rakkauden alkuhuuman jälkeen suhde lopahtaa ja ei kestä kuin esim. 2-4 vuotta…
Itse siis olen avoliitossa. Ja haluan mieheni kanssa naimisiin. Ei ole tullut vuosien saatossa mitään sellaista minkä takia haluaisin erota. (toivottavasti ei tule jatkossakaan!) Eli ehkä olisimme voineet mennä naimisiin aikaisemminkin. Ja ilman avoliittoakin. Mieheni on ainoa avopuolisoni ja pisin suhde. Joillakin ystävilläni on ollut yksi tai useampi avoliitto ennen sitä ”Oikeaa”. Ne suhteet kesti n. 2-5 vuotta. Jos he olisivat menneet avoliiton sijasta naimisiin niin olisi avioeroja takana. En usko, että avioliitto olisi pelastanut mitään. Tietysti avoliittokin olisi hyvä ottaa vakavasti.
Joo, mutta siis toivotaan että teillä on käynyt onni ja olette löytäneet sen Oikean.
Lisään tuohon vielä että toisen "tunteminen" ihmisenä ei koskaan tarkoita hänen elintapojensa tuntemista. Itse muistan rakkauden huumassa yllättyneeni ex- mieheni tavasta vitkutella aamulla sängyssä viime tippaan asti, hänen tavastaan kuivata astiat puolihuolimattomasti ennen kaappiin laittoa niin että astiat lakoivata haisemaan ja tavastaan tehdä asioita kotona puoli huolimattomasti. Ennen yhteenmuuttoa tällaisia ei vain voi tietää. Hormooni humalassa tällaiset tavat vielä sietää ja kuivailee astiat itse, mutta kun lopullinen arki on koittanut eikä tavat parantuneet, alkaa pinna kiristyä..
Tervehdys!
olin ihan samanlaisessa tilanteessa kun menimme kihloihin, kuin sinä olet nyt. Olimme seurustelleet kaksi vuotta kun menimme kihloihin, päätimme silloin hääpäivän vuoden päähän, mutta ei asuttu yhdessä. Saimme myös kommenttia tuosta tyyliin, kun ette tiedä sitä arkea millasta on asua toisen kanssa. No ne jutut meni toisesta korvasta ulos. Muutimme eri paikkakunnalle aika pian ja vuoden asuimme yhdessä ennen häitä. Kyllä sitä kaikennäköstä on tullut vastaan, miestä kun on aika paljon hemmoteltu kotona asuessaan eikä koskaan ole tarvinnut pahemmin siivota. Hän kuitenkin muuttaessaan minun kanssani ymmärsi, että kieli kellossa muuttuu väistämättäkin. Minä olen sellainen siivoushirmu, mutta hyvin on tullut pärjättyä.
Nyt olemme olleet vuoden naimisissa! Älä turhaan arkaile, ja itsehän parhaiten tiedätte! Ja onnea teille!
Taas täällä kommentoin, mutta...
Mun avomiehestä on kyllä ilmennnyt joitakin negatiivisia puolia. Mutta ei sellaisia jotka niin kovasti pännisi, että erota haluaisin tai en haluaisi hänen kanssaan naimisiin. Mutta on ilmennyt myös uusia positiivisia puolia! Ja koska tavatessamme olimme vuosia nuorempia niin mies on kyllä kypsynyt ja muuttunut positiivisempaan suuntaan (ei nyt niin kauheasti ollut valittamista alussakaan tietenkään). Niin kuin minäkin varmaan.
Olemme toki ajatelleet asua yhdessä ennen avioliittoa, tämä kihlaus nyt vain tuli tälläiseen tilanteeseen.
moi, meillä juttu meni niin, että kihlauduttiin 2 vuoden yhdessä asumisen jälkeen ja sitten tuli ero kahden vuoden kuluttua ja emme siis ehtineet mennä naimisiin. Siitä kului vuosi, löysin uuden kumppanin, joka kosi minua puolen vuoden seurustelun jälkeen ja nyt me mennään naimisiin syksyllä. Tiedän, että tämä onnistuu. Se yhdessä asuminen ennen kihloja ei siis ole mikään tae siitä, että suhde onnistuisi. Olemme molemmat 27-vuotiaita ja haluamme mennä naimisiin ja muuttaa saman katon alle, mutta ei ennen häitä. Onnea teille ja kaikille muillekin tuoreille kihlapareille ja häitään pian juhliville!
Niin eihän se mikään tae olekaan. Ei sen takia varmaan yhteen muuteta. Vaan juuri katsotaan sitä, että onnistuuko tämä vai ei.
mä oon törmänny samaan ongelmaan, ei mulle kyllä mikään ongelma mut mun kavereille (ei kaikille). mennään naimisiin vaik ei olla asuttu yhes, mitä kauheeta siinä voi olla jos tuntee toisen hyvin ja tietää toisesta kaiken tietää sen huonotki puolet.. musta tuntuu aika pahalta ku kuukaus ennen häitä aletaa asiasta jauhaa.. mitä se kelleen kuuluu.. ollaan kuitenki seurusteltu useampi vuosi eikä ollu mitää teinikihloja! en tajua miks kaikki pitäis tehä niinku muut tekee.. jos ei halua/ole mahd muuttaa yhtee nii entä sitte, ei suhde ole välttämättä tuhoon tuomittu..me ollaan varmana onnellisia ku saadaan nyt si asua yhes.. mut jokainen tavallaan, muistakaa se!
En asu minäkään yhdessä tulevan aviomieheni kanssa, vaikka kihloihin mentiin juuri. Työpaikkojen takia asumme eri kaupungeissa. Typerää ulkopuolisten ystäviesi(?) tuomita mikä on oikein ja väärin... Minä sain vain onnitteluja ja tietysti kysymyksiä siitä, että koskas muutetaan yhteen ja koska on häät...
Oikeastaan tuollainen kihlautuminen, jossa pari asuu erillään, on romanttisen vanhanaikainen. Mielestäni erikoisempaa on nykypäivän meininki, jossa mies ja nainen asuvat yhdessä, mutta mies ei ole aikeissakaan kosia -en minä sitä toki moralisoi:)
Tuntuu hyvältä olla tosissaan sitoutunut, kun ei näe toista joka päivä. Jotenkin voi kokea, että tämä ei ole enää mikään "kaukosuhde" vaan sitoutunut, vakava suhde, jossa käytännön syyt sanelevat asumisjärjestelyt toistaiseksi näin.
Ja toivon mukaan parin vuoden sisällä rysähtää, kun saamme oman, yhteisen talon ja tietenkin HÄÄT!
mun mielestä ei oo tarpeen asua yhdessä ennen avioitumista.. oon ite ainaki nähny niin monta onnistunutta liittoa, vaikka ei oo asuttu etukäteen yhdessä. enemmän siinä painaa se, onko molemmat aidosti sitoutumassa hommaan ja valmiita hoitamaan parisuhdetta, tekemään töitä onnistumisen eteen..
ite asuin 3v yhdessä miehen kans, joka vaan ajatteli, että kyllä asiat menee omalla painollaan.. vaan eipä mee.. siihen mä väsyin ku ikinä ei tarvinnu tehdä mitään minkään eteen.. ku sattu olee niin hyvä yleiskone kotona.. nyt oon menossa naimisiin miehen kans, jonka kans en oo ees harkinnu yhdessä asumista, mutta joka haluaa aidosti sitoutua minuun ja yhteiseen perhe-elämään.