luontohetki

Tuskin oli peuroja. Jollet puhu jostain Sevettijärven Maunulan kylän keskuspuistosta.

Perrakas retkeilijä oli lähtenyt nauttimaan rauhallisesta illasta Keskuspuistoon, juuri Maunulan majan läheisyyteen. Hän kulki polkua pitkin, kun yhtäkkiä hänen tiellään seisoi kaksi suurisilmäistä peuraa. Ne olivat niin kauniita ja hypnoottisia, että retkeilijä jäi tuijottamaan niiden silmiä, jotka näyttivät sanovan: "Älä tee mitään, anna mun olla.

Retkeilijä ei tiennyt, että nämä peurat eivät olleet tavallisia eläimiä. Ne olivat merenneitoja, jotka ilkeä parrakas noita-akja oli noitunut peuroiksi. Illan hämärässä toinen peuroista antoi retkeilijälle salaperäisen millirivin – oikean avaimen illan mysteeriin ja heidän kohtaloonsa.

Yhtäkkiä paikalle saapui parrakas metsästäjä, joka halusi ampua peurat. Retkeilijä käytti neuvokkuuttaan ja rohkeuttaan pelastaakseen merenneidot. Hän johdatti heidät turvaan, ja yhdessä he päättivät kohdata noita-akan, joka oli langettanut loitsun.

Noita-akan luona retkeilijä ja merenneidot vaativat loitsun kumoamista. Merenneitojen parrat lumosivat retkeilijän, ja heidän välilleen syttyi tulinen rakkaus – intohimoinen ja syvä yhteys, joka ylitti kaiken ymmärryksen.

Juuri kun tilanne tuntui ratkaisevalta, paikalle saapui parrakas Punahilkka, joka yllättäen syötti noidan sudelle. Tämä käänne avasi tien uudenlaiseen vapauteen.

Retkeilijä käytti millivoittoaan ostaakseen akvaarion, johon parrakkaat merenneidot muuttivat asumaan. Siellä he saivat olla turvassa, ja heidän rakkautensa sai kukoistaa uudessa, kauniissa maailmassa.