Olin oppinut sieltä lapsuudesta jo että kelpasin silloin, kun olin miellyttävä. Voimakkaat persoonat tuli myöhemminkin mun elämään ja ohjeisti, miten mun piti elää elämääni. Tai ainakin suunnilleen niin. Kyllähän mä laitoin jossain aina hanttiinkin. Ja silloin koin rajua hylkäämistä muilta. Olin niin läheisriippuvainen, että hylkääminen tuntui siltä kuin kuolisi.
Se kiltin tytön syndrooma palveli joskus aikoinaan, piti hengissä. Se oli se selviytymismekanismi joka jäi päälle vaikeissa lapsuuden olosuhteissa. Mutta sitten myöhemmin se oli vaan riippa. Olin ihan täysin rajaton. Ihmiset ylitti mun rajoja, tai siis kun niitä ei ollut niin oli ilkeitä. Kun mulle pystyi olemaan ilkeä. Ja siitä seurasi sitten joskus se, että sain hillittömiä raivareita. Sosiaaliset suhteet oli vaikeita, jos ne muodostui pintapuolista syvällisemmiksi. Useimmat ihmissuhteet olikin läheisriippuvuussuhteita, ainaista draamaa ja valtataistelua.
Mä olin se lapsi, joka oli jollain tavalla toivottuna syntynyt (toisen kaveriksi), mutta olosuhteiden muututtua olin henkiin jääneen vanhemman oman elämän tiellä. Pitkään aikuisuuteen elin pelkkien selviytymismekanismien varassa, mitkä olin jo varhain omaksunut.
Tänä päivänä käyn läpi niitä traumoja, mitä elämä jätti minuun. Se vie paljon voimia ja tarvitsen tilaa ja omaa rauhaa. Olen ihmisille siitä sanonut, kun en vaan aina jaksa heidän seuraa. Vaikka mukavia olisivatkin. Niin en vaan voi enää stressata yhtään ja ylittää omia voimavarojani. Ja olen alkanut vetämään niitä rajoja.
Osa ihmisistä on loukkaantunut ja olen saanut kuulla olevani vaikka mitä. Eräs laittoi viestin juuri, että olenko hoidossa kun kerroin tarvitsevani rauhaa. En välitä. Ilkeät ihmiset saa olla. On kuitenkin niitä oikeita aitoja ystäviä (vähän), jotka ymmärtää ja antaa olla mun rauhassa hylkäämättä silti.
Mun on oltava super armollinen tänä päivänä itselleni, jotta voin jäädä henkiin. Olen ollut aina liian ankara itselleni ja itseni pahin vihollinen. Mulla on mieletön hinku elää mun elämää, mutta siihen tarvitaan voimia. Olen uuvuttanut itseni loppuun niiden mahdottomia vaatimusten kanssa mitä on ollut.
Nyt se vaatimuslista on lyhyt. Tänään aion mennä vielä aurinkoiseen aikaan ulos. Aion myös syödä riittävästi ja tähtään siihen, että saan hyvät yöunet ensi yönä. Olen jatkuvasti laskenut sitä rimaa alaspäin vaatimuksissani itseäni kohtaan. Olen alkanut ymmärtämään myös jaksamisen rajojani, kun olen vaan yrittänyt suorittaa asioita. Ymmärtänyt sen, että aina kun tulee uusi romahdus ja loppuunpalaminen, niin siitä uupumuksesta kestää kauemmin nousta.
Se kiltin tytön syndrooma palveli joskus aikoinaan, piti hengissä. Se oli se selviytymismekanismi joka jäi päälle vaikeissa lapsuuden olosuhteissa. Mutta sitten myöhemmin se oli vaan riippa. Olin ihan täysin rajaton. Ihmiset ylitti mun rajoja, tai siis kun niitä ei ollut niin oli ilkeitä. Kun mulle pystyi olemaan ilkeä. Ja siitä seurasi sitten joskus se, että sain hillittömiä raivareita. Sosiaaliset suhteet oli vaikeita, jos ne muodostui pintapuolista syvällisemmiksi. Useimmat ihmissuhteet olikin läheisriippuvuussuhteita, ainaista draamaa ja valtataistelua.
Mä olin se lapsi, joka oli jollain tavalla toivottuna syntynyt (toisen kaveriksi), mutta olosuhteiden muututtua olin henkiin jääneen vanhemman oman elämän tiellä. Pitkään aikuisuuteen elin pelkkien selviytymismekanismien varassa, mitkä olin jo varhain omaksunut.
Tänä päivänä käyn läpi niitä traumoja, mitä elämä jätti minuun. Se vie paljon voimia ja tarvitsen tilaa ja omaa rauhaa. Olen ihmisille siitä sanonut, kun en vaan aina jaksa heidän seuraa. Vaikka mukavia olisivatkin. Niin en vaan voi enää stressata yhtään ja ylittää omia voimavarojani. Ja olen alkanut vetämään niitä rajoja.
Osa ihmisistä on loukkaantunut ja olen saanut kuulla olevani vaikka mitä. Eräs laittoi viestin juuri, että olenko hoidossa kun kerroin tarvitsevani rauhaa. En välitä. Ilkeät ihmiset saa olla. On kuitenkin niitä oikeita aitoja ystäviä (vähän), jotka ymmärtää ja antaa olla mun rauhassa hylkäämättä silti.
Mun on oltava super armollinen tänä päivänä itselleni, jotta voin jäädä henkiin. Olen ollut aina liian ankara itselleni ja itseni pahin vihollinen. Mulla on mieletön hinku elää mun elämää, mutta siihen tarvitaan voimia. Olen uuvuttanut itseni loppuun niiden mahdottomia vaatimusten kanssa mitä on ollut.
Nyt se vaatimuslista on lyhyt. Tänään aion mennä vielä aurinkoiseen aikaan ulos. Aion myös syödä riittävästi ja tähtään siihen, että saan hyvät yöunet ensi yönä. Olen jatkuvasti laskenut sitä rimaa alaspäin vaatimuksissani itseäni kohtaan. Olen alkanut ymmärtämään myös jaksamisen rajojani, kun olen vaan yrittänyt suorittaa asioita. Ymmärtänyt sen, että aina kun tulee uusi romahdus ja loppuunpalaminen, niin siitä uupumuksesta kestää kauemmin nousta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Taidat esittää toista. Pieleen meni kuvaus.
En kyllä esitä. Tiedätkö yhtään, kuinka yleistä tällainen naisilla on? Halusin konkretisoida ajatukseni jonnekin. Ja ihan hyvä olisi myös, jos joku muu tunnistaisi itsessään näitä samoja piirteitä ja saisi vaikka ymmärryksen siitä, että muitakin on. Ettei ole yksin vaan vähän outo.
Ja lisään vielä, että niitä varhain syystä tai toisesta alistettuja miehiäkin on. En tiedä miksi laitoin tuohon sukupuolen. Joskus vaan elinolosuhteet lapsuudessa olleet sellaiset, ettei siinä ole sille lapselle jäänyt oikein tilaa, aikaa tai voimia. Vaikka ei kukaan olisi tarkoituksellisesti väärin toiminut. Olen tietysti kohdannut ne vihan tunteetkin asian johdosta, jottei ne käänny omaa itseäni kohtaan. Mutta jonkinlaisen ymmärryksen asteelle olen jo asioissa edennyt.
Osuva
Tsemppiä oikein kovasti sinulle! 🙏 ap
Nice story bro!