Heräsin tässä hetki sitten pahaan painajaiseen, jossa kuvastui se kaikki tuska mitä olen joutunut viimeiset 19 vuotta kestämään. On ollut kiusausta, kivuliaita hoitoja, vielä enempi hoitoja. Ja haluaisin tulla purkamaan fiiliksiä tänne ja osan taakasta olen jo saanut itkemällä pois.
Joskus sitä toivoi, että elämä olisi toisin ja voisin ns. normaalina tallustella tuolla ilman viikosta toiseen samaa rumbaa, kun pitää käydä fysikaalisissa hoidoissa jne. Toivoin myös sitä, että olisin lapsena saanut olla täysillä mukana leikeissä.
Nyt olen 19-vuotias mies, ammatti hankittu ja elämä ehkä edessä mutta silti jotenkin sitä vaan saa mennä useana iltana nukkumaan tyynyä syliin rutistaen ja nukahtaen siihen, kun viimeinenkin kyynel vierähtää siihen. On ystäviä ja touhuan paljon, mutta siitä huolimatta tuntuu jotenkin ulkopuoliselta.
Elämä vammaisena tuntui lapsena siltä, että "hei, ei tää minua mitenkään haittaa" mutta nyt se on iskenyt päälle jo jouduttuani syrjityksi ja kiusatuksi ala-asteella. Joskus sitä toivoo, ettei koskaan olisi tarvinnut syntyä kestämään tätä taakkaa harteilla. Toisaalta olen mukana paljon vammaistoiminnassa, mutta silloin tällöin tulee jaksoja jolloin vammaistoiminta vammaisille ei jaksa kiinnostaa.
Olen niin monena hetkenä kaivannut, että joku tulisi ja ottaisi minut vain lohduttavaan halaukseen ja saisin purkaa tämän kaiken taakan hänen hellässä otteessaan ja tuntea olevani turvassa. Myös tätä kirjoittaessa toivoin kovasti, että olisin voinut jotakuta halata ja purkaa pahan oloni. Mutta joudun vain palaamaan yksin pimeään ja saan nukahtaa tyynylle, joka on kostunut kyynelistä. Ehkä aamulla on sitten parempi olo, mutta nyt on vain jotenkin taisteluun väsynyt fiilis.
Muita toiveita on ollut, että käteni toimisivat vähän normaalimmin, olisi vähempi kipuja sekä osaisin hymyillä (näyttää typerältä, kun haluan hymyillä mutta vain vähän suupielet nousevat), mutta tämä lihassairauteni estää nämä. Tahtoisin joskus nähdä pienten pellavapäiden juoksevan jaloissa, mutta pelkään ettei sitäkään koskaan tule vain sen johdosta, että tämä sairaus periytyy yleensä.
Seurustelua olen yrittänyt, mutta nykyään tuntuu, kuin kaikki haluaisivat vain sen lihaksikkaan, hyvännäköisen adoniksensa kuin jotakuta kenellä voi olla sydän puhdasta kultaa vaikka kroppa olisi vähän "kolhuja ottanut". Liian monelta saadut rukkaset on laskenut itsetuntoani edes yrittää seurustella ja se myös aiheuttaa minussa välillä hirveästi mustasukkaisuutta.
Mutta tämä helpotti omaa taakkaani ja taidan yrittää mennä nukkumaan ja toivon näkeväni parempia unia.
Joskus sitä toivoi, että elämä olisi toisin ja voisin ns. normaalina tallustella tuolla ilman viikosta toiseen samaa rumbaa, kun pitää käydä fysikaalisissa hoidoissa jne. Toivoin myös sitä, että olisin lapsena saanut olla täysillä mukana leikeissä.
Nyt olen 19-vuotias mies, ammatti hankittu ja elämä ehkä edessä mutta silti jotenkin sitä vaan saa mennä useana iltana nukkumaan tyynyä syliin rutistaen ja nukahtaen siihen, kun viimeinenkin kyynel vierähtää siihen. On ystäviä ja touhuan paljon, mutta siitä huolimatta tuntuu jotenkin ulkopuoliselta.
Elämä vammaisena tuntui lapsena siltä, että "hei, ei tää minua mitenkään haittaa" mutta nyt se on iskenyt päälle jo jouduttuani syrjityksi ja kiusatuksi ala-asteella. Joskus sitä toivoo, ettei koskaan olisi tarvinnut syntyä kestämään tätä taakkaa harteilla. Toisaalta olen mukana paljon vammaistoiminnassa, mutta silloin tällöin tulee jaksoja jolloin vammaistoiminta vammaisille ei jaksa kiinnostaa.
Olen niin monena hetkenä kaivannut, että joku tulisi ja ottaisi minut vain lohduttavaan halaukseen ja saisin purkaa tämän kaiken taakan hänen hellässä otteessaan ja tuntea olevani turvassa. Myös tätä kirjoittaessa toivoin kovasti, että olisin voinut jotakuta halata ja purkaa pahan oloni. Mutta joudun vain palaamaan yksin pimeään ja saan nukahtaa tyynylle, joka on kostunut kyynelistä. Ehkä aamulla on sitten parempi olo, mutta nyt on vain jotenkin taisteluun väsynyt fiilis.
Muita toiveita on ollut, että käteni toimisivat vähän normaalimmin, olisi vähempi kipuja sekä osaisin hymyillä (näyttää typerältä, kun haluan hymyillä mutta vain vähän suupielet nousevat), mutta tämä lihassairauteni estää nämä. Tahtoisin joskus nähdä pienten pellavapäiden juoksevan jaloissa, mutta pelkään ettei sitäkään koskaan tule vain sen johdosta, että tämä sairaus periytyy yleensä.
Seurustelua olen yrittänyt, mutta nykyään tuntuu, kuin kaikki haluaisivat vain sen lihaksikkaan, hyvännäköisen adoniksensa kuin jotakuta kenellä voi olla sydän puhdasta kultaa vaikka kroppa olisi vähän "kolhuja ottanut". Liian monelta saadut rukkaset on laskenut itsetuntoani edes yrittää seurustella ja se myös aiheuttaa minussa välillä hirveästi mustasukkaisuutta.
Mutta tämä helpotti omaa taakkaani ja taidan yrittää mennä nukkumaan ja toivon näkeväni parempia unia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ymmärrän tunteesi hyvin, pahoina aikoina maailma tuntuu niin helvetin epäreilulta paikalta ja juuri aikuisuuden kynnyksellä kuten sä nyt, mäkin koin raskaimmat aikani... Mutta nyt lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, mä olen huomannut, että elämässä sattuu ja tapahtuu ja elämä on!... mutta kaikesta huolimatta ei se seurustelu tuo välttämättä onnea, moni elää helvetellisessä parisuhteessa, eikä siihenkään kuole vaikka ei ikinä omia lapsia saisi... on kummilapsia ja muita joita paapoa mielin määrin .. ei se ´sama tietenkään ole mutta kumminkin... Kun alkaa oikein tarkkaan ajattelemaan meillä menee kuitenkin hyvin.. Monilla menee paljon paljon huonommin... miljardeilla ihmisillä maailmassa ei ole sosiaaliturvaa, ei fysikaalisia hoitoja jne, me ollaan kuitenkin etuoikeutettuja... Opettele näkemään elämäsi valoisat asiat, älä keskity siihen mitä et voi vaan siihen mihin pystyt! Ja ennenkaikkea elä pystytä itsellesi raja aitoja pääsi sisällä.. sinnikkyys palkitaan aina, asiassa kuin asiassa ennemmin tai myöhemmin... rakasta maailmaa niin maailma rakastaa sinua... se on tää kuuluisa ketjureaktio... Voimia sinulle jatkoon!
Ymmärrän sinua oikeinkin hyvin.
Itselläni cp-vamma, joka on ajoittain harmittanut ja itkettänyt kovinkin paljon.
Vammani näkyy vain jaloissa, mutta silti varsinkin näin kesällä harmittaa kun esim. pyöräily ei onnistu, kesätöitä on hyvin vaikea saada, kaverit töissä (nekin vähät joita on!), ihmissuhteet sekaisin ja tekemisen puute vaivaa joka päivä.
Sitten kun koittaa ihmisille puhua, että kaipaisin piristystä elämääni, vastaukseksi saan, että hanki uusia ystäviä tai joku uusi harrastus.
Se kun ei vaan niin kauhean yksinkertaisita ole koulukiusatulle ja liikuntarajoitteiselle.
Nyt olen jo 21 v., ehkä pahimmasta masennuksesta aikoinaan yli päässyt, mutta silti on vieläkin vaikea hyväksyä joitakin asioita ja luoda uusia ihmissuhteita. Myös niiden harrastusten lista on hyvin pitkä, joita haluaisin harrastaa, mutta sittn taas ne, joita pystyn JA haluaisin harrastaa, on kovin vähissä. Ristiriitaista.
Seurustelen ja meillä kaikki ok, mutta silti masentaa välillä. Sille ei voi mitään.
Koitetaan kaikki jaksaa, päivä kerrallaan.
Jos Elämään kyllästynyt tai joku muu haluaa mailailla, niin laittakaahan osoitteita tänne niin kirjotan takaisin.
Mulle voit mailailla
[email protected]
Hei minulla on jotain samaa kuin sulla tuo vamma jaloissa.Näkyy kävellessä.Olen etsinyt itseäni koko ikäni.Vamma erottaa muista.Erilaisuus kyllä huomataan.Löytää itsensä,ja elää normaalia elämää terveitten maailmassa, vaatii paljon.Ihmisten asenne outo, ei osata suhtautua normaalisti.Jokainen ihminen tarvitsee hyväksymistä että jaksaa iloita.
anoppini sanoi kerran, miksi elämän pitäisi olla helppoa. Sulla sentään hyvin teksti taittuu, mikä on harvinaista herkkua, kun lukee tämän foorumin tekstejä. Ole ylpeä ja täydennä päiväsi.
Kiitos lohduttavista viesteistä! On hienoa tietää, että muillakin on ollut vastaavia tuntemuksia, kuin vain minulla.
Paha olo meni ohitte silloin päästyäni pitkään sängyssä pyörittyäni ohitse ainakin taas hetkeksi aikaa. Sinä yönä kyllä tuntui, että seinät kaatuu ja elämä ei jaksa kiinostaa. Aamulla herättyäni kauniiseen aamuun auringon noustessa, päivän tullessa lämpimäksi ja lintujen laulaessa tuntui olevansa jälleen iskussa ja mietti sitä, miten ainutlaatuista on tallustaa täällää. :)
Joo on se varmaan aika yleistä että, nuorena sitä jakasaa uskoa olalletaputtelijoita paljon enemmän kuin nyt aikuisena.
Elämme aika jolloin ihmisiltä vaaditaan aivan liikaa, terveetkään eivät yltä ideaaleihin ihmis malleihin.
Liekkö jotain elämänväsymystä ( katkeroitumista) että nykyään luulee näkevänsä paremmin ne kliseenomaiset kannustukset, siitä kuikna vammainen voi elää normaalia elämää.
Itse vammaanuin 15 vuotiaana ja alkujärkytyksen jälkeen vammaisuuden tietoinen ahdistus iski kuvioihin vasta 35 ikävuoden jälkeen.
Siis noin 20 vuotta sitä jaksoi sinnitellä mukamas sen normalin elämän perässä.
Nyt 43 vuotiaana en enää etsi normaalia elämää, vaan elän omaa elämääni ja juuri tästä tulevasta syksytä taitaa tulla elämäni syksy ;)))
No aika näyttää.
Koitin kait sanio että, elkää hukatko energiaa normi elämään, vaan eläkää niin kuin vammanne teidän sallii elää. NORMI ihmiset halveksii teitä kuitenkin , siispä unohtakaa heidät.
Iloista loppukesää ja RAKKAUTTA kaikkien elämään :)))
"Normi ihmiset halveksii teitä kuitenkin..." Tuo lause ei pidä paikkaansa ja sai niskakarvani pystyyn, mä itse kööräilen menemään sähköpyörätuolilla, eli liikuntarajoitteeni on suuri, mutta siitä huolimatta minulla on suuri määrä ihania ystäviä ja tuttuja näissä niin kutsutuissa normi ihmisissä... !!! Ja koko elämäni aikana olen pitkästi alle 10 kertaa törmännyt halveksuntaan ja näistäkin kerroista yksi oli vammainen joka halveksui minua syystä, etten alkanut baarissa jauhamaan sairaskertomuksia! Tietämättömyyteen törmää useammin, mutta sekin on vain tietämättömyyttä... ja kukin asettaa rajat itselleen mitä voi ja mihin pystyy... Kaikilla meillä on ongelmamme olimme sitten vammaisia tai terveitä, meillä ne ovat vain näkyviä.... Onnellisuutta ei saa kadehtia, vaan siihen täytyy pyrkiä. ASENNE on se avainsana
No, sieltähän tuli reipasta tekstiä. Hyvä niin.
En usko normi meitä halveksii, paitsi silloin kun on saatu hyvät pohjat ravintolassa ja tullaan avautumaan ja kertomaan omat ongelmat ja diagnoosit. Silloin saatan käyttää kovaakin kieltä, että kohtaan hämmennystä ja halveksutaan. On ihmistyyppi, jolle parinkaljan jälkeen on pakko olla suora, että voi iltaa jatkaa ilman "myötäsurijaa". Tietenkin on ihmisiä, jotka suhtautuvat kaikkeen mikä ei mahdu mun päähän epäluuloisesti / vihamielisesti mutta luulen esim. maahanmuuttajien saavan osansa halveksunnasta ja nimenomaan halveksunnasta. Ei mielestäni tavallinen tallaaja meitä halveksi korkeintaan tietämättömyyttään säälii.
kun luen näitä juttuja niin voin itsekin niihin samaistua. mielestäni ihmiset ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia vammaisia tai ei. monet ihmiset eivät "elä" asenne vammansa vuoksi. itsekin olen elännyt elämättä oikeasti. nyt vasta alan nauttia elämästä ja itsestäni kun olen tutustunut siihen kuka olen. ehkä minun on helppo? sanoa (kun minulla ei ole vammaa satunnaisia loukkaantumisia vain) mutta emme ole kehomme, olemme jotain enemmän. asenne vammainen kyllä olen ollut pitkään. itse opetat ihmisille miten sinua kohtaan tulee käyttäytyä. jos olet sitä mitä olet ja pystyt hyväksymään itsesi hyväksyt muutkin ja silloin ihmisiä on ympärilläsi olit sitten vammainen tai et.
Nimenommaan näin se menneepi...=) Jatkoja ja muista elää *virnistys*