Mieleni valo sammui ja pimahdin.

En ole ainut tässä jamassa. Kirjoitin jo pidemmän itkuraapustuksen tänne, mutta siinä syvennyin enemmänkin Jumalan hyvään olemukseen. Tämän kirjoituksen pointti heiluu meissä pimahtaneissa.

Okei, moni ei halua mieltää itseään pimahtaneeksi. Voisin käyttää nimitystä mielen jämähtyneisyys tms. Eli aivot eivät toimi ja siten niiden kautta tulee ihan älytöntä älämölöä eetteriin. Joillain voi tulla ihan älytöntä sepustusta vailla järjen häivää. Eli toisinsanoen siansaksaa. Toisella voi tulla niin älyvapaata settiä, että terveempiä hirvittää. Minun kirjoituksistani taas puuttuu monesti punainen valo. Eli asian ydin jää keikkumaan kahden vaiheelle. Eli ymmärtääkö sitä vai ei.

Me mieleltään heilahtaneet emme usein pysy uskomassa. En minäkään. Ja ne, jotka keikkuu uskomisen akseleilla, ne menevät yleensä kaksilla rattailla. Eli elää yhtäaikaa epäuskoista ja yhtäaikaa vl-yhteisölle kelpaavaa uskovaista elämää. Tällainen kaksijakoisuus ei tee ihmisen mielelle pidemmällä tähtäimellä hyvää. Itsekin menin vuosikausia kaksilla rattailla. Uskoin, että kun riipun edes toisella kädellä isien uskossa kii, Jumala lupaa kuulla rukoukseni ja auttaa minua haasteissani. Lopulta repesinkin kahdeksi. Tuli ns. dissosiatiivinen häiriönpoikanen ja mun vanha osa irtosi uudesta osasta kokonaan. Tämä johti siihen, että jakomielistyin ja ongelmani paheni entisestään. Toisin sanoen pimahdin. Ja tässä tilassa mun on vaikeaa taivaltaa ennen uskoneiden jalanjäljillä. Saatika uskoa, että nää ennen uskoneetkaan ovat olleet ehjiä ja kaikin puolin uskovaisa ihmisiä. Tätä rataa!