”Vahvimmankin soturin sisällä asuu pieni ihminen, joka toivoo tulevansa nähdyksi kaikkine puolineen” – Ylivahvuuden taustalla voi olla kohtaamaton trauma
Nämä sanat ovat sinulle, joka olet tottunut aina pärjäämään yksin.
Sille on syynsä, että sisintäsi suojaamaan on kasvanut iskunkestävä kuori. Että sinun on vaikea tukeutua toisiin ihmisiin. Luottaa siihen, etteivät muut käännä sinulle selkäänsä. Ei ole sattumaa, että tiukan paikan tullen pukeudut ennemmin haarniskaan, puret hammasta ja jatkat eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Sinussa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Se, miten toimit, on sisäänrakennettuna kehoomme ja hermostoomme. Kun ihminen kokee jotakin sellaista, mikä järkyttää sisintä, mitä ei pysty sellaisenaan käsittelemään ja vastaanottamaan, siirtyy keho taistele, pakene tai jähmety -tilaan. Kun näin tapahtuu elämän aikana toistamiseen tai liian monta kertaa, voi kehollisesta hälytystilasta tulla pysyvä olotila – tapa selviytyä.
Elämässä jatkuvasti mukana kulkeva tunne yksin pärjäämisestä, tai niin sanotusta ”ylivahvuudesta”, voi olla merkki hermostollisesta tilasta, jossa kehon taistelumoodi on jäänyt päälle. Vaikka välitön vaara olisi ohitse ja vaikka apua sittemmin olisi saatavilla, tapa reagoida säilyy samana.
Tällöin taistelusta ja pärjäämisestä on tullut keskeinen osa ihmisen identiteettiä, sitä kuka ja millainen hän kokee olevansa, ja miten hän uskoo selviytyvänsä elämässä.
Moni kovia kokeneista ihmisistä kutsuu itseään selviytyjäksi, soturiksi tai taistelijaksi, ja sellaisia he ovatkin. Vaikka elämä on kohdellut heitä rankoin ottein, he ovat pystyneet kasaamaan itsensä ja nousemaan aina uudestaan. He tietävät, että huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta vahvimmankin soturin sisällä asuu pieni ihminen, joka toivoo tulevansa nähdyksi kaikkine puolineen.
Kun elämä jossain vaiheessa (toivottavasti) helpottaa, saattaa haarniska alkaa tuntua raskaalta. Ehkä ihmisen sisällä herää kaipuu toisenlaiseen, kevyempään ja pehmeämpään tapaan olla, kenties myös toive siitä, ettei aina tarvitsisi olla vahva. Että välillä voisi olla myös pieni ja haavoittuva. Tällainen kaipuu voi äkkiseltään tuntua pelottavalta. Kuka olen, jos luovun siitä osasta itseäni, joka on kannatellut minua kaikki nämä vuodet? Kuka olen, jos en enää ole selviytyjä?
Vaikka rintaa puristavasta haarniskasta haluaisi kuinka kovasti eroon, sitä ei voi repäistä pois kertaheitolla. Liiallisesta vahvuudesta poisoppiminen on samalla vanhojen tunnetaakkojen kohtaamista ja niiden hellää asteittaista kuorimista. Koska taustalla on monesti kipeitä traumoja, tarvitaan toisen ihmisen tukea ja hyväksyvää katsetta. Ihmistä, jonka edessä saat harjoitella turvallisesti olemaan rikki, auki, heikko ja haavoittuva.
Uudenlaista, haavoittuvaisempaa olemisen tapaa harjoitellessa suru, häpeä ja pelko ovat usein läsnä. Haarniskan sisältä paljastuu paljon sellaista, jota on vaikea kohdata ja hyväksyä: kaikki ne padotut tunteet ja yksin jäämisen kokemukset, joiden käsittelyyn ei ole aiemmin ollut voimavaroja. Ne, jotka on pitänyt huitaista pois arkisen selviytymisen ja henkisen kasassa pysymisen tieltä.
Lohdullista kyllä suojakuoren keventyessä myös askel kevenee ja keho saa viimein hellittää. Turvallisen ihmisen seurassa, kaikki puolet sinusta pääsevät lähemmäksi päivänvaloa. Ja ehkä jossain vaiheessa tulee se päivä, kun voit katsoa riisuttuja selkäpanssareita ja rintasuojuksia lämmin tunne sydämessäsi. Niiden ansiosta jaksoit kulkea tähän päivään asti. Ja nyt olet vapaa.
Nämä sanat ovat sinulle, joka olet tottunut aina pärjäämään yksin.
Sille on syynsä, että sisintäsi suojaamaan on kasvanut iskunkestävä kuori. Että sinun on vaikea tukeutua toisiin ihmisiin. Luottaa siihen, etteivät muut käännä sinulle selkäänsä. Ei ole sattumaa, että tiukan paikan tullen pukeudut ennemmin haarniskaan, puret hammasta ja jatkat eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Sinussa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Se, miten toimit, on sisäänrakennettuna kehoomme ja hermostoomme. Kun ihminen kokee jotakin sellaista, mikä järkyttää sisintä, mitä ei pysty sellaisenaan käsittelemään ja vastaanottamaan, siirtyy keho taistele, pakene tai jähmety -tilaan. Kun näin tapahtuu elämän aikana toistamiseen tai liian monta kertaa, voi kehollisesta hälytystilasta tulla pysyvä olotila – tapa selviytyä.
Elämässä jatkuvasti mukana kulkeva tunne yksin pärjäämisestä, tai niin sanotusta ”ylivahvuudesta”, voi olla merkki hermostollisesta tilasta, jossa kehon taistelumoodi on jäänyt päälle. Vaikka välitön vaara olisi ohitse ja vaikka apua sittemmin olisi saatavilla, tapa reagoida säilyy samana.
Tällöin taistelusta ja pärjäämisestä on tullut keskeinen osa ihmisen identiteettiä, sitä kuka ja millainen hän kokee olevansa, ja miten hän uskoo selviytyvänsä elämässä.
Moni kovia kokeneista ihmisistä kutsuu itseään selviytyjäksi, soturiksi tai taistelijaksi, ja sellaisia he ovatkin. Vaikka elämä on kohdellut heitä rankoin ottein, he ovat pystyneet kasaamaan itsensä ja nousemaan aina uudestaan. He tietävät, että huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta vahvimmankin soturin sisällä asuu pieni ihminen, joka toivoo tulevansa nähdyksi kaikkine puolineen.
Kun elämä jossain vaiheessa (toivottavasti) helpottaa, saattaa haarniska alkaa tuntua raskaalta. Ehkä ihmisen sisällä herää kaipuu toisenlaiseen, kevyempään ja pehmeämpään tapaan olla, kenties myös toive siitä, ettei aina tarvitsisi olla vahva. Että välillä voisi olla myös pieni ja haavoittuva. Tällainen kaipuu voi äkkiseltään tuntua pelottavalta. Kuka olen, jos luovun siitä osasta itseäni, joka on kannatellut minua kaikki nämä vuodet? Kuka olen, jos en enää ole selviytyjä?
Vaikka rintaa puristavasta haarniskasta haluaisi kuinka kovasti eroon, sitä ei voi repäistä pois kertaheitolla. Liiallisesta vahvuudesta poisoppiminen on samalla vanhojen tunnetaakkojen kohtaamista ja niiden hellää asteittaista kuorimista. Koska taustalla on monesti kipeitä traumoja, tarvitaan toisen ihmisen tukea ja hyväksyvää katsetta. Ihmistä, jonka edessä saat harjoitella turvallisesti olemaan rikki, auki, heikko ja haavoittuva.
Uudenlaista, haavoittuvaisempaa olemisen tapaa harjoitellessa suru, häpeä ja pelko ovat usein läsnä. Haarniskan sisältä paljastuu paljon sellaista, jota on vaikea kohdata ja hyväksyä: kaikki ne padotut tunteet ja yksin jäämisen kokemukset, joiden käsittelyyn ei ole aiemmin ollut voimavaroja. Ne, jotka on pitänyt huitaista pois arkisen selviytymisen ja henkisen kasassa pysymisen tieltä.
Lohdullista kyllä suojakuoren keventyessä myös askel kevenee ja keho saa viimein hellittää. Turvallisen ihmisen seurassa, kaikki puolet sinusta pääsevät lähemmäksi päivänvaloa. Ja ehkä jossain vaiheessa tulee se päivä, kun voit katsoa riisuttuja selkäpanssareita ja rintasuojuksia lämmin tunne sydämessäsi. Niiden ansiosta jaksoit kulkea tähän päivään asti. Ja nyt olet vapaa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tunnetko henkilöä jota nyt koitat muottiin saada.
Niin yleensä vastataan jos hyökkimällä hyökkäillään.
Ihmistä tuntematta on turha analysoida ketään.
Kuvaamasi ihminen ei ole yksinäinen, vaan haluaa joskus olla yksin. Miten toista ihmistä lähestytään voi valita itse ja tarkkailla omaa lähestymistään.
Analysoinnit on turhia jos ei itseänsäkään tunne.
🥷= 😈
❤️ Ymmärrän hyvin paljon tuosta, vaikka omat kokemukset ei niin rajuja olekaan olleet.
Toivottavasti saat jatkaa kevyemmällä ja pehmeämmällä askeleella.
Kiitos, kunpa osaisin, kunpa oppisin ❤️ Yksinselviytyjän tie on pitkän päälle helvetillinen. ap
Pitää oppia kuuntelemaan itseään. Joku sanoi joskus, että ikinä ei pidä tehdä 100 % ja siihen pitää antaa itselle lupa, että 90 % riittää ja joskus vähempikin oli se sitten määrä tai laatu. Omalla kohdalla huomannut, että kun kierrokset tai tahti alkaa kiihtyä, niin vaikka tuntee saavansa paljon aikaiseksi, se on se hetki, kun pitää itseasiassa jarruttaa.
En ole enää suorittaja, koska olen pitkään ollut jo loppu. Teen välttämättömän, jotta selviydyn. Olen siis selviytyjä. Silloin kun ihminen on loppu, hän on täällä lähinnä velvollisuudesta. Haluaisin tietysti saada voimani takaisin, mutten tiedä tapahtuuko sellaista enää.
Tapahtuu aivan varmasti, mutta se ottaa aikaa.
Jossain kohtaa alkaa tulla tunne, että taas jaksaa ja into piukeena painaa menemään, kunnes hyvin lyhyen ajan päästä tajuaa, että oon taas ihan loppu. Sit taas huilitaan. Tätä rallia, kun on jatkunut tarpeeksi pitkään "tyhmempikin" (minäkin) tajuaa, että eihän täs oo mitään järkeä ja alkaa tasapainottamaan kunnolla sitä omaa jaksamista ja huomaamaan koko ajan aikaisemmin, milloin ollaan siinä pisteessä, että nyt pitää taas rauhoittua. Jotenkin näin.
En mä nyt perillä ole, mutta ajoittain ihan ok.
En paina enää menemään. Niin kauan tässä on voimia keräilty. ap
panna menemään eli mennä... :-D
Pieni kevennys
En sitäkään :( Oi niitä aikoja :DD
Nuo ohjeet eivät sovi miehille. Nainen jättää miehen tai alkaa syrjähyppimään, jos mies yhtään osoittaa haavoittuvuutta.
Ei hyväntahtoinen nainen toimi niin ja kannattaako muunlaisen kanssa olla edes tekemisissä? ap
Suu suppuun mistään tietämätön otus!
Hyväntahtoinen nainen on oksymoroni.
Tuu tänne ja anna mä halaan <3 poistan sun väärät luulot samalla.
Olen pahoillani siitä, että sinulla on sellainen kokemus.