kirjotin tänne jo aikaisemmin, äitienpäivän tienoilla.
nyt sitten on tullut paskaa niskaan, niin että ropisee. sain tietää että mun miehellä on SUHDE MUN OMAAN SISKONTYTTÖÖN, JOKA ON MYÖS TYTTÄREMME KUMMITÄTI. mun maailma hajosi totaalisesti. se naikkonen, jota pidin myös parhaana ystävänäni, teki jotain tälläistä. arvatkaas miten sain ne kiinni?
lähdin tyttäremme kanssa reissuun, että mieheni saa kaikessa rauhassa miettiä, mitä elämältään tai meidän suhteeltaan haluaa. loppuviikosta kuulin että tän akan auto oli ollut pihallamme muutamana iltana, sekä juuri sillä hetkellä(oli jo aiemmin epäillyt heistä jotain)
siinä meni pari tuntia, mietin ja itkin, ja tankkasin auton valmiiksi. kun tuli keski-yö, päätin että nyt, ja pakkasin auton ja ajoin 300km. olin kotona kello 3 yöllä, ja siellähän ne oli. minun kotonani, minun makuuhuoneessani. vaatteet oli kyllä päällä, mutta tytöllä tukka niin sekaisin kuin olla ja voi. sit lähti: lähti kaikki tavarat mitkä käteen osui. en ole ikinä ennen riehunut sillein. molemmat kiisti mitään tapahtuneen. ovat hyviä ystäviä, ja pystyvät puhumaan kaikesta. aluksi halusin uskoa niin. tämä rakas sukulaiseni lupasi la-aamuna, ettei enää pidää MITÄÄN YHTEYTTÄ mieheeni. no, kun tuli sunnuntai-ilta, tuli taas mulle outo tunne. niinpä lähdin ajelee tämän akan luo. mieheni auto löytyi lähettyviltä, naapuri talon parkkikselta. jäin talon pihaan parkkiin, josta näin tän naisen partsille. soitin miehelleni, mieheni sanoi olevansa kaverinsa luona, ja sanoi myös ettei halua erota. samaan aikaan se seisoi siellä parvekkeella, ja mä näin sen omin silmin. että onpa heillä niin perkeleen hyvä kaveruus, että voidaan oma perhe hajottaa jonkun 18v- tytön takia. sillä aikaa kun mä olin ollut maalla, tyttö oli ollu mun kotona, olivat käyneet shoppailee uusia vaatteita miehelleni, ja värjänneet mieheni hiukset. enää on kenekään turha lässyttää että he ovat kavereita, jos olisivat olleet, eivät he enää sunnuntaina olisivat tavanneet, vaan ottaneet etäisyyyttä ja säikähtäneet.
mä oon täynnä vihaa ja surua, vuoronperään. oon itkenyt silmät päästäni. vielä eilen olin surullinen, ja valmis ottamaan mieheni takaisin, jos vain haluaisi tulla. nyt vihaan, vihaan. kun olisikin joku nappi josta painaa, että saisi tämän rakkauden loppumaan. että sitä onkin pitänyt olla tyhmä ja sinisilmäinen. mieheni ei edes näytä olevan pahoillaan, saatikka katuvainen. hävisi vain kuin tuhka tuuleen, eli pääsi kuin koira veräjästä. kaikki paska jäi mulle, yksin mun harteille. kaiken tän surun keskellä mun pitäisi jaksaa hoitaa lapset ja koti, täyttää myös isän paikka. mieheni on mulle vihainen, kuvitelkaa mulle!!! koska mä oon kertonut kaikille. niin kerroinkin, kaikkille jotka vain kiinni sain. ai minkä takia, no ettei niillä vaan tulisi liian helppoa, tuntisivat nahoissaa mitä mulle ja lapsille tekivät. siskontyttöni viestitti mulle, että se oli vain ohimenevää, ja nyt on jännitys loppu mieheni kanssa. no jännitys on varmasti loppu, sitä en epäilekkään, koska kaksi eri sukua asiasta tietävät. enää ikinä, ikinä, en halua tätä akkaa nähdä/kuulla. miten he pystyivät olemaan noin kylmiä ja suunniteltuja paskoja?? miten vielä saaan elämäni sirpaleet kasattua, ja vielä joskus johonkin pystyisin luottamaan. epäilen...
nyt sitten on tullut paskaa niskaan, niin että ropisee. sain tietää että mun miehellä on SUHDE MUN OMAAN SISKONTYTTÖÖN, JOKA ON MYÖS TYTTÄREMME KUMMITÄTI. mun maailma hajosi totaalisesti. se naikkonen, jota pidin myös parhaana ystävänäni, teki jotain tälläistä. arvatkaas miten sain ne kiinni?
lähdin tyttäremme kanssa reissuun, että mieheni saa kaikessa rauhassa miettiä, mitä elämältään tai meidän suhteeltaan haluaa. loppuviikosta kuulin että tän akan auto oli ollut pihallamme muutamana iltana, sekä juuri sillä hetkellä(oli jo aiemmin epäillyt heistä jotain)
siinä meni pari tuntia, mietin ja itkin, ja tankkasin auton valmiiksi. kun tuli keski-yö, päätin että nyt, ja pakkasin auton ja ajoin 300km. olin kotona kello 3 yöllä, ja siellähän ne oli. minun kotonani, minun makuuhuoneessani. vaatteet oli kyllä päällä, mutta tytöllä tukka niin sekaisin kuin olla ja voi. sit lähti: lähti kaikki tavarat mitkä käteen osui. en ole ikinä ennen riehunut sillein. molemmat kiisti mitään tapahtuneen. ovat hyviä ystäviä, ja pystyvät puhumaan kaikesta. aluksi halusin uskoa niin. tämä rakas sukulaiseni lupasi la-aamuna, ettei enää pidää MITÄÄN YHTEYTTÄ mieheeni. no, kun tuli sunnuntai-ilta, tuli taas mulle outo tunne. niinpä lähdin ajelee tämän akan luo. mieheni auto löytyi lähettyviltä, naapuri talon parkkikselta. jäin talon pihaan parkkiin, josta näin tän naisen partsille. soitin miehelleni, mieheni sanoi olevansa kaverinsa luona, ja sanoi myös ettei halua erota. samaan aikaan se seisoi siellä parvekkeella, ja mä näin sen omin silmin. että onpa heillä niin perkeleen hyvä kaveruus, että voidaan oma perhe hajottaa jonkun 18v- tytön takia. sillä aikaa kun mä olin ollut maalla, tyttö oli ollu mun kotona, olivat käyneet shoppailee uusia vaatteita miehelleni, ja värjänneet mieheni hiukset. enää on kenekään turha lässyttää että he ovat kavereita, jos olisivat olleet, eivät he enää sunnuntaina olisivat tavanneet, vaan ottaneet etäisyyyttä ja säikähtäneet.
mä oon täynnä vihaa ja surua, vuoronperään. oon itkenyt silmät päästäni. vielä eilen olin surullinen, ja valmis ottamaan mieheni takaisin, jos vain haluaisi tulla. nyt vihaan, vihaan. kun olisikin joku nappi josta painaa, että saisi tämän rakkauden loppumaan. että sitä onkin pitänyt olla tyhmä ja sinisilmäinen. mieheni ei edes näytä olevan pahoillaan, saatikka katuvainen. hävisi vain kuin tuhka tuuleen, eli pääsi kuin koira veräjästä. kaikki paska jäi mulle, yksin mun harteille. kaiken tän surun keskellä mun pitäisi jaksaa hoitaa lapset ja koti, täyttää myös isän paikka. mieheni on mulle vihainen, kuvitelkaa mulle!!! koska mä oon kertonut kaikille. niin kerroinkin, kaikkille jotka vain kiinni sain. ai minkä takia, no ettei niillä vaan tulisi liian helppoa, tuntisivat nahoissaa mitä mulle ja lapsille tekivät. siskontyttöni viestitti mulle, että se oli vain ohimenevää, ja nyt on jännitys loppu mieheni kanssa. no jännitys on varmasti loppu, sitä en epäilekkään, koska kaksi eri sukua asiasta tietävät. enää ikinä, ikinä, en halua tätä akkaa nähdä/kuulla. miten he pystyivät olemaan noin kylmiä ja suunniteltuja paskoja?? miten vielä saaan elämäni sirpaleet kasattua, ja vielä joskus johonkin pystyisin luottamaan. epäilen...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olihan karmea kokemus! Olen itse kokenut, miten aviomies ja lasteni isä lähti nuoren pimun matkaan, alkoi pukeutumaan kuin nuoret, kulkemaan menomestoissa jne. ja sitten jäikin kiinni parikymppisen naikkosen kanssa. Usko pois, se ei todella ole vakavaa. tyttö ei ole tajunnut mitä tekee kun perheen särkee ja mies on niin tyhmä, nuoren lihan perään ettei voi vastustaa. Mistään syvemmästä ei näissä tällaisissa ole kiinni. Itsesi takia sinun kannattaa antaa anteeksi, älä anna ukkosi enää pahentaa sun oloa. Se tyttö on pikemmin uhri, kakara vielä. Minä annoin miehelleni anteeksi vaikka vieläkin (kolmen vuoden jälkeen) joskus ihmettelen miksi en lähtenyt. En suosittele kenellekään jäämistä mutta en lähtemistäkään. tuskallisia ratkaisuja, teet miten hyvänsä ja vain aika voi auttaa sinua sekä se, että käsittelet asiaa yhä uudelleen jonkun kanssa kunnes et enää jaksa. Sekin päivä tulee, kun aihe on kulutettu loppuun ja voit jatkaa elämääsi, toivottavasti ilman vihaa. voimia!
sepä se, kun tietäisi mitä tehdä.. jos tämä olisi tapahtunut vuosia aiemmin, niin en olisi miettinyt hetkeäkään. ennen mottoni oli: se on kerrasta poikki,jne.
toivoisinkin että voisin matkustaa aikakoneella eteenpäin, ettei mun tarvitsisi elää näitä surun, vihan ja rakkauden tunteita. tuntuu tosi pahalle, kun tajusin että mua on kusetettu kovasti, ja pitkään.
jos totta puhutaan, niin erota en haluis. niin, tuo oli tod.näk. ohimenevää, mutta ei niitten olisi tarvinnut tota tehä mulle eikä lapsille. mitenkä nekään tosta mitään oppii, jos anteeksi annan? miten enää voin tän kaiken jälkeen ees itseäni arvostaa? tuntuu ettei millään oo mitään väliä. pää on ihan sekaisin. onneksi mulla on ystäviä, joille puhua. mutta se raivostuttaa, kun ukko vetäyty tilanteesta,eikä edes halua keskustella..
ei pettämistä pitäisi antaa anteeksi, koska se on vain merkki et näin saa tehdä koska sen sai anteeksi.
seuraavalla kerralla pettäminen on helpompaa, toki tämä on vain mun mielipide.
edelleen, rakas kanssasisareni, anna itsellesi aikaa. Tunteet on rankkoja käydä läpi mutta hienoa että uskaltaudut siihen! Ellet käy läpi vihaa ja katkeruutta, oman arvon menettämisen tunteita, syyllisyyttä jne. koko kirjoa ne kasaantuu möykyksi sisällesi ja lopulta olet muutamana vuoden päästä kiukkunen eukko kaikille, myös itsellesi. Minun mielipiteeni on, että anteeksi voi antaa vaikka se on vaikeaa. Se vaatii tahtoa ja asioiden tärkeysjärjestykseen panoa. Esim. mitä miehesi merkitsee lapisille, mitä perhe merkitsee teille kaikille? Lapsille ehjä koti, riitojen jälkeen mahdollisuus uuteen parempaan suhteeseen. Tästäkin voit oppia jotain niin kamalalta kun varmaan kuulostaa. Itse opin, miten olin jättänyt miestäni huomiotta, pidin itsestään selvyytenä. En pidä enää ja meillä menee tosi hyvin, paljon paremmin kuin aiemmin. Ajoittain katkerat ajatukset tulee ja ajatuksista syntyy vihan tunne. Olen oppinut jonkinverran pysäyttämään sitä ja sinäkin opit, mutta sitä ennen on käytävä kaikki kipu läpi. Miehesi saattaa olla välinpitämättömän oloinen, koska ei osaa käsitellä asiaa, puolustautuu noin kun ei kestä tyhmyyttään. Minä ajattelen, että avioliitto voi kestää, jos rakkaus ei lopu yhtäaikaa molemmilta, vihaa tulee ja menee. Ota aikaa rauhoittua ja mieti asioita eri kantilta pahimman tunne myrskyn laannuttua, sillä mitä päätätkin, se koskee monta ihmistä lopullisesti. Vielä yksi asia; olen lähes varma, että näiden asioiden eteen joutuu hyvin moni. toiset vain jäää kiinni, toiset ei. Toisista aviomiehistä välitetään niin, että heidän syrjähyppyihinsä reagoidaan, monet vaimot tietävät mutteivät välitä tai eivät välitä edes tietää. Jotain on suhteessa silloinkin pahasti vialla, jos vieraissa käydään mutta toinen ei huomaa mitään. Selvästi rakastat miestäsi, toivon että tuo rakkaus voittaa vaikeudet. "Myötä ja vastamäessä" Myötämäet on, jotta jaksaa vastamäet. Tsemppiä ja muista, että voit vielä voittaa suuremman potin omasta liitostasi kuin aiemmin!
Kirjoittele kuulumisia miten menee.
Vielä vastaus, mitä he oppivat jos annat anteeksi: He näkevät mitä on oikea rakkaus joka ylittää itsekkyyden. Miehesi ja tuo tyttö tulevat todella syyllisyyden tuntoon, he olivat itsekkäitä ja täynnä itseään. sinä pystyt parempaan kun et mene samaan.
sä sait mut itkemään, sun kirjotus oli niin kaunis, koskettava rohkaiseva. erittäin paljon kiitoksia, vaikka nyt täällä itku silmässä kirjotankin :)
vain luoja tietää miten paljon rakastan miestäni. ja tiedän että olen itse tehnyt niin paljon virheitä, jotka ovat vain edesauttaneet tätä asiaa. juuri samoja, kuin mistä kirjotit. olen syyllistynyt piikittelyy, vahtaamiseen, vienyt toiselta "elintilan", ja olen ollut katkera, apaattinen lahna... enempää ei varmaan tarvii kertoa..
haluan uskoa tähän: niin jykevä on rakkaus. kaiken se kestää, ja kaiken se anteex antaa. sä et uskokaan miten paljon kaipaan miestäni, ja hänen kosketustaan. pelkään ettei asiat parane.
hän kävi juuri luonani. luin tuon sinun kirjoittaman tekstin hänelle puhelimessa kun lähti pois. hän sanoi, ettei halua erota, mutta töitä ja kärsivällisyyttä tämä vaatii. muista mua iltarukouksessasi....
viisas nainen sinä, Angel, oletkaan.
Onneksi kaltaisiasi helmiä löytyy näiltä palstoilta.
Moni uhoaa vihaansa (en nyt tarkoita Olivia, ja hänen petymyksensä tunteenputkauksesa ovat enemmän kuin oikeutettuja), katkeruuttaan ja haluaa provosida muita ihmisä.
Kiitos vastauksistasi, saan itsekin lohtua kirjoittamastasi, vaikka meillä ei vastaava tilanne olekaan.
Itse vain olen niin umpikujassa, että koetan löytää muiden teksteistä jotakin apua.
Ihania kesäpäiviä kaikille!
Hienoa, jos kokemukseni voi auttaa jotakin. Jokaiselle tapahtumalle elämässä on merkitys, jokainen vaikeakin kokemus vie eteenpäin vaikka niitä merkityksiä ei voi tietää kuin ehkä joskus aikojen päästä. Olivialle ja sinulle: Mikään ovi ei sulkeudu elämässäsi ennekuin toinen jo on raollaa, mikään ei poistu elämästäsi ennenkuin se täyttänyt tehtävänsä ja käynyt tarpeettomaksi, mutta jos jäät tuijottamaan sulkeutuvaa ovea et näe mahdollisuutta johon toinen ovi on raollaan. Lämpöisiä ajatuksia teille!
Tuttuja tunteita, ymmärrän tunteesi ja pelkosi. Olen kyllä saletti, että te pääsette yhdessä eteenpäin ja rakkaus todella voittaa. Surua tulee vielä, mutta lopulta se palkinto odottaa kun uskaltaudut lähteä matkaan. Usko itseesi, usko aviolupaukseesi ja anna itsellesikin anteeksi. On hyvä, kun huomaat mikä on saattanut olla johtamassa tapahtumiin jotta jatkossa vältyt samoilta virheiltä. Minäkin katsoin kipeästi peiliin ja kärsin todella tajutessani mitä näin. Mutta mikään ei ole lopullista, meillä kaikilla on kasvun varaa ja mahdollisuus!!!On varmaan tarpeen pysähtyä riittävän pitkäksi aikaa ja sitten eteenpäin sillä kivijalka sinulla on ja sille voi rakentaa hienon suhteen kun vaurio kohtiin tohtii tarttua! Kaikkea hyvää elämääsi, ajattelen sinua lämmöllä. Ps. kuuntele, mitä miehelläsi on sanottavaa, se on yhtä tärkeää kuin että saat itse kerrottua tunteistasi
nyt sitä sitten ollaan yksinhuoltaja-äiti. mies ei halua takaisin, vaikka kuinka pyytäisin.. eihän ketään voi pakottaa rakastamaan, näinhän se vaan on, ja sen kanssa on opittava vain elämään. no, täytyy hänelle antaa se vapaus, mitä hän on jo pitkään toivonut. hän sanoi, että häntä ei kiinnosta nyt kuin viina. sehän olikin aikuismainen reaktio.. hän on sitä mieltä, ettei asiat muutu. kuulemma meillä ollut NIIN huono suhde. kappas, kun en itse sitä huomannut..? olen ehdottanut parisuhdeterapeuttia, ja sitä että aloitettas pikkuhiljaa. mutta täytyy vaan nyt lopettaa haaveilut yhteenpalaamisesta, ja aloitettava uusi elämä. nyt vaan yritän keksiä itselleni paljon tekemistä, että saan tämän tyhjän aukon täytettyä, jonka hänen lähtemisensä sai aikaan. kohta ostoksille lasten kanssa, huomenna suomenlinnaan, ylihuomenna jumppaan ja linnanmäelle... ja ensi viikolla alkaa se arki, lapset tarhaan, ja itse töihin. kaikista eniten pelkään iltoja, jolloin lapset jo nukkuu. silloin vasta tajuaa, miten yksin ihminen onkaan.
Sen verran tähän asiaan että aina voi antaa anteeksi mutta keikkea ei tarvitse hyväksyä. Anteeksianto on hyvä itsensätakia. Ja niinkuin Angel sanoi aika parantaa haavat.
Mielestäni asiasta pitää keskustella mm. miksi näin tapahtui ja mitä asialle voidaan tehdä. Tosin alussa jutustelu varmaan menee yli sallitun melutason koska vihaa ja katkeruutta on senverran ilmassa. Niin no lapset pitää tietysti huomioida. Ja kun asioista on käyty läpi, niin voit sen jälkeen palata kysymykseen ollakko vai eikö olla.
Niin ja mielestäni ei kannata tehdä itsestään marttyyria sillä kyllä toisen pitää kyllä pystyä avaamaan suunsa jos siihen tarvetta on. Ja toiseksi yritä kuunnella myös miestäsi. Katsos kun meillä miehillä (minulla) tuo turpavärkki ei liiku yhtä jouheasti kuin naisilla ja jos joku kokoajan katkaisee puhetta niin ei pysy ajatus enää kasassa.
T: Mies Tku