Kylmä marraskuun viima työntyi Lieksan kerrostalon repsottavasta tuuletusluukusta sisään. Se oli ensimmäinen asia, jonka Eino aamulla tunsi. Ei herätyskelloa, ei auringonsäiettä, vain se raaka, luuytimiin pureva veto.
Hän potki olemattomaksi nukutun peiton sivuun. Asunnon lämpötila näytti viisitoista astetta. Sähköpatteri oli pakko pitää pienellä. Viime kuun lasku oli vieläkin maksamatta, ja uhkaus sähköjen katkaisusta makasi jo toista viikkoa keittiön pöydällä, ruskean banaanin vieressä.
Tuska alkoi polvista. Ne napsuivat ja särkivät, kun hän veti jalkaansa reikäiset villasukat ja ne kulahtaneet, harmaat verkkarit. Aamupalaksi oli eilinen Pirkka-teepussin uusiokäyttö ja kaksi kuivaa näkkileipää. Ei voita. Voi oli ylellisyyttä.
Eino vilkaisi lompakkoonsa. Kaksi euroa ja neljäkymmentä senttiä. Tyhjä. Tili oli miinuksella eilisestä asti, kunnes kahden viikon päästä kilahtaisi se sairaseläke, josta ulosotto ottaisi heti puolet.
Mutta tänään oli pakko käydä apteekissa. Sydänlääkkeet olivat loppu, ja rintaa oli jo aamusta puristanut tutulla, pelottavalla tavalla.
Hän puki ainoan takkinsa. Sen vetoketju oli rikki, joten hän sitoi sen vyötäröltä narulla. Kenkien pohjista oli kumit kuluneet, ja loska tuntui heti sukkien läpi.
Kävely keskustaan oli yhtä kipua. Räntää vihmoi kasvoille, ja jokainen vastaantulija tuntui tuijottavan hänen surkeaa olemustaan. Itketti. Ei surusta, vaan siitä kylmästä ja häpeästä. Hän käänsi kasvonsa pois, kun entinen työkaveri ajoi ohi uudehkolla autollaan.
Apteekissa hän joutui jonottamaan. Kun hänen vuoronsa tuli, ystävällinen proviisori näppäili koneelta hänen tietojaan. "Joo, tässä olisi nämä. Kela-korvauksen jälkeen niille jäisi hintaa... kaksitoista euroa ja viisikymmentä senttiä."
Einon maailma pysähtyi. Hän katsoi proviisoria. Tuska kiertyi vatsassa. "Mulla... mulla ei ole," hän sai sanotuksi. Ääni oli vain kähinää. "Mulla on kaksi euroa."
Proviisorin hymy hyytyi. "Ai. No... en minä voi näitä ilman maksua antaa. Resepti vaatii tämän." Hän näytti nololta. "Haluatko... haluatko, että kysytään sosiaalitoimistosta maksusitoumusta?"
Se oli viimeinen niitti. Häpeä oli nyt niin suuri, että se poltti kasvoja kuumempana kuin yksikään kuume. Koko jono hänen takanaan tuntui pidättävän hengitystään.
"Ei," Eino sanoi, ääni särkyen. "Ei tarvitse."
Hän kääntyi ja käveli pois. Hän ei kuullut proviisorin huutoa peräänsä. Hän käveli ulos räntäsateeseen, ohitti S-Marketin ja Pirkka-mainokset.
Hän käveli takaisin tyhjään, kylmään asuntoonsa. Sydäntä puristi. Hän istui keittiön jakkaralle eikä jaksanut enää edes riisua märkiä kenkiään. Vesi valui kengistä lammikoksi muovimatolle.
Siinä hän istui, kun ilta alkoi hämärtää. Ei valoja, ei televisiota, ei ruokaa. Vain se viidentoista asteen kylmyys ja se raastava tuska rinnassa, joka oli nyt pahempi kuin koskaan. Ja se itku, joka vihdoin tuli. Se ei ollut äänekästä, vain hiljaista, kuumaa vuotoa poskilla, jotka olivat jo valmiiksi kylmän kohmeessa.
Hän tiesi, ettei hän jaksaisi hakea apua huomennakaan. Lieksan lauantai tulisi aikanaan, mutta hänelle se toisi vain lisää pimeyttä.
Hän potki olemattomaksi nukutun peiton sivuun. Asunnon lämpötila näytti viisitoista astetta. Sähköpatteri oli pakko pitää pienellä. Viime kuun lasku oli vieläkin maksamatta, ja uhkaus sähköjen katkaisusta makasi jo toista viikkoa keittiön pöydällä, ruskean banaanin vieressä.
Tuska alkoi polvista. Ne napsuivat ja särkivät, kun hän veti jalkaansa reikäiset villasukat ja ne kulahtaneet, harmaat verkkarit. Aamupalaksi oli eilinen Pirkka-teepussin uusiokäyttö ja kaksi kuivaa näkkileipää. Ei voita. Voi oli ylellisyyttä.
Eino vilkaisi lompakkoonsa. Kaksi euroa ja neljäkymmentä senttiä. Tyhjä. Tili oli miinuksella eilisestä asti, kunnes kahden viikon päästä kilahtaisi se sairaseläke, josta ulosotto ottaisi heti puolet.
Mutta tänään oli pakko käydä apteekissa. Sydänlääkkeet olivat loppu, ja rintaa oli jo aamusta puristanut tutulla, pelottavalla tavalla.
Hän puki ainoan takkinsa. Sen vetoketju oli rikki, joten hän sitoi sen vyötäröltä narulla. Kenkien pohjista oli kumit kuluneet, ja loska tuntui heti sukkien läpi.
Kävely keskustaan oli yhtä kipua. Räntää vihmoi kasvoille, ja jokainen vastaantulija tuntui tuijottavan hänen surkeaa olemustaan. Itketti. Ei surusta, vaan siitä kylmästä ja häpeästä. Hän käänsi kasvonsa pois, kun entinen työkaveri ajoi ohi uudehkolla autollaan.
Apteekissa hän joutui jonottamaan. Kun hänen vuoronsa tuli, ystävällinen proviisori näppäili koneelta hänen tietojaan. "Joo, tässä olisi nämä. Kela-korvauksen jälkeen niille jäisi hintaa... kaksitoista euroa ja viisikymmentä senttiä."
Einon maailma pysähtyi. Hän katsoi proviisoria. Tuska kiertyi vatsassa. "Mulla... mulla ei ole," hän sai sanotuksi. Ääni oli vain kähinää. "Mulla on kaksi euroa."
Proviisorin hymy hyytyi. "Ai. No... en minä voi näitä ilman maksua antaa. Resepti vaatii tämän." Hän näytti nololta. "Haluatko... haluatko, että kysytään sosiaalitoimistosta maksusitoumusta?"
Se oli viimeinen niitti. Häpeä oli nyt niin suuri, että se poltti kasvoja kuumempana kuin yksikään kuume. Koko jono hänen takanaan tuntui pidättävän hengitystään.
"Ei," Eino sanoi, ääni särkyen. "Ei tarvitse."
Hän kääntyi ja käveli pois. Hän ei kuullut proviisorin huutoa peräänsä. Hän käveli ulos räntäsateeseen, ohitti S-Marketin ja Pirkka-mainokset.
Hän käveli takaisin tyhjään, kylmään asuntoonsa. Sydäntä puristi. Hän istui keittiön jakkaralle eikä jaksanut enää edes riisua märkiä kenkiään. Vesi valui kengistä lammikoksi muovimatolle.
Siinä hän istui, kun ilta alkoi hämärtää. Ei valoja, ei televisiota, ei ruokaa. Vain se viidentoista asteen kylmyys ja se raastava tuska rinnassa, joka oli nyt pahempi kuin koskaan. Ja se itku, joka vihdoin tuli. Se ei ollut äänekästä, vain hiljaista, kuumaa vuotoa poskilla, jotka olivat jo valmiiksi kylmän kohmeessa.
Hän tiesi, ettei hän jaksaisi hakea apua huomennakaan. Lieksan lauantai tulisi aikanaan, mutta hänelle se toisi vain lisää pimeyttä.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Todenmakuinen kuvaus elämästö Lieksassa. Sitten köyhä kävi kysymässä apua evlut seurakunnalta ja sanottiin että ei koska et kuulu kirkkoon. Sitten meni hellareille ja joutui kuuntelemaan uskonnollista kiihkoa pikku leipäpalasta.
"Hän tiesi etteri hän jaksaisi hakea apua". Kaikki apu piilotetaan niin monen mutkan ihmisen ja lomakkeen taakse ettå pitää jaksaa taistella että saisi apua ja kuka lopussa oleva enää jaksaa taistella.
JÖSSES
Ei ole helppoa köyhällä.
Jeesus auttaisi köyhää.
Millaista apua Jeesus antaa? 🤔
Viisi kalaa ja kaksi leipää ☝ Vai oliko se kaksi kalaa viisi leipää 🤔
Ei taida Jeesus ja Jumala paljon köyhiä jeesata.... En väitä, ettei heitä olisi, he eivät vaan välitä.
Minä väitän ja että jumalaa ja jeesusta ei ole olemassa
Voi ne olla, mut ne ei piittaa köyhistä ja vötkylöistä.
Hitto soikoon, kun on hieno aloitus, jonka lukeminen aiheuttaa pistoksen sydämeen terveellekin. Tämähän on kuin Aki Kaurismäen elokuvasta, toivottavasti vain elokuvan synkkä alku, jonka jälkeen tapahtumien kulku etenee vähitellen pimeydestä valoon ja ehkäpä jopa onnelliseen loppuun.
masentava aloitus
Semmoista se köyhän elämä on
Todella epämielyttävä avaus, onko joukoisamme tosiaan noin köyhiä?
On niitä, ei ne ketään kiinnosta.
Lieksassa on paljon hiljaisia köyhiä. Kukaan ei välitä miten heillä menee, kukaan ei kysy ja ojenna auttavaa kättä lähteä kaverina selvittämään asioita viranomaisten kanssa. Vituttaa katsoa ja kuunnella valtuutettujen porsastelua jouluaterialla, ilmaiseksi ja kehumista miten Lieksassa on asiat hyvin.
Oliko Jeesuskin köyhä 🤔
Varmaan se oli aika köyhä kun ei tehnyt duunia vaan hengaili poikien kanssa kylillä
Se oli kuiten puuseppä! Ee työtön!
Voisiko Jeesus auttaa?
Jeesus kun lukee näitä, miksi mitään ei tapahdu. Herää kysymys OLIKO JEESUSKIN VÖTKYLÄ
Raamattu ei kerro oliko Jeesus vötkylä. Oma epäilykseni on, että oli.