Hei
Saamme vaimoni kanssa ensimmäisen lapsemme elokuussa. Nyt minua on alkanut pelottaa tuo synnytykseen mukaan meneminen. Millaisia kokemuksia teillä on ollut synnytyksessä mukana olemisesta??Kuulen mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, eikä vaan aina niitä: "Voi se oli maailman mullistavin ja ihanin hetki", sillä sellaiseksi en sitä voi millään uskoa!!
Saamme vaimoni kanssa ensimmäisen lapsemme elokuussa. Nyt minua on alkanut pelottaa tuo synnytykseen mukaan meneminen. Millaisia kokemuksia teillä on ollut synnytyksessä mukana olemisesta??Kuulen mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, eikä vaan aina niitä: "Voi se oli maailman mullistavin ja ihanin hetki", sillä sellaiseksi en sitä voi millään uskoa!!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itse olin mukana sektiossa. Eniten jännitti päivää ennen sektiota. Yöllä ei paljoa nukuttu.
Itse synnytykseen meno valmisteluineen tuntui täysin epätodelliselta. Vähän kuin olisi katon rajasta katsellut mitä tapahtuu. Yhtään ei tuntunut, että nyt ollaan menossa synnyttämään.
Salissa juttelimme vaimon kanssa koko ajan anestesialääkärin kanssa niitä näitä. Lopulta vauva parkaisi, kätilö putsasi ja kapaloi sen ja isi sai lapsen syliinsä. Sitten lähdettiin lapsi sylissä ottamaan mittoja. Äiti jäi kursittavaksi. Koko synnytys valmisteluineen oli ohi noin puolessa tunnissa. Kaikin puolin miellyttävä tilaisuus.
Vasta päivän/kahden päästä alkoi ymmärtää, että perheessä on nyt kolmas kaveri ja se ei aio lähteä mihinkään vaan jää pysyvästi asustelemaan.
Älä mene mukaan, jos se kovin epäilyttää.
Tai sitten menet mukaan, ja oot vaimosi tukena "polttojen" aikana, voi kestää pitkäänkin, mutta menet pois siksi aikaa kun itse "äksöni" alkaa. Ja palaat sitten katsomaan syntynyttä.
Mä en ainakaan olis halunnut miestäni mukaan,jos se olisi häntä vähänkään epäilyttänyt. Kyselinkin monta kertaa ja sanoin, että mene ulkopuolelle heti jos siltä tuntuu.
Ja hän myös pysyi koko ajan siellä mun pään vieressä, eikä varsinaisesti nähnyt mitään alapään tapahtumia..
Eli tee ihan just niin kun susta tuntuu parhaalta - ei se tee susta yhtään huonompaa isää, jos et näe syntymää!
Eikä sun myöskään tarvitse siellä mitään "tehdä", henkilökunta on siellä sitä varten. Sä olet siellä vain äidin seurana ja teet pelottavasta tapahtumasta hieman vähemmän pelottavan.
Niin ja anteeksi, että äitinä tuppaan tänne isien palstalle.
Pieni lisäys...
Äitinä voin sanoa, että ei se "maailmaa mullistava" tunne tullut siinä synnytyksessä. Vaikka masuvauvaa jo kovin rakastin ja suojelin, niin ei se rakkaus automaattisesti siirtynyt vauvaan - oli aika haikea olo kun ikävöi mahaa...
Hoitovietti kyllä tuli heti, mutta kesti kyllä muutaman päivän, ennen kuin se valtava rakkaus, joka jo oli masua kohtaan, siirtyi siihen vauvaan.
Iseillä varmaan vielä enemmän on niin, kun eivät ole samalla lailla kosketuksissa vauvan kanssa raskausaikana.
Joten älä huolestu, jos se ei heti tunnu maailman suurimmalta asialta - todennäköisesti jossain vaiheessa käy niin kuitenkin!
Mene vaan katsomaan mitä vaimosi käy läpi. Kunnioitat häntä enemmän sen kokemuksen jälkeen.
Kannattaa mennä, homma voi olla todella mieleenpainuva kokemus tai sitten - kuten minulla - ihan OK eikä sen enempää. En ole viitsinyt tätä vaimolle sanoa, mutta olen sen verran monen lehmän nähnyt poikivan, ettei se ihmisenkään maailmaantulo pahemmin säväyttänyt - ei nimittäin loppujen lopuksi hirveästi ole eroa. Maailman luonnollisin asia. Mutta kokemukset tietysti vaihtelevat riippuen kokijasta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että mikään egotrippi se ei ole, vaan äidin tukenahan siellä pitäisi olla.
Ensimmäinen tuli niin nopeasti, että en ehtinyt oikein tajutakaan sitä. Toinen lapsi tuli myös kohtuu nopeasti, 4 tunnissa. Aika usein ensimmäisesssä synytyksessä menee 10-20 tuntia.
Totta kai sitä käy koko tunneskaalan siinä läpi. Vaimon tuskat on kovat, lapsivesi tulee, supistukset tihenevät. Pää näkyy, hengittääkö lapsi, miten vaimo voi, kumpi tuli - kaikki tämä yhtäaikaa. Kun lapsi on sylissä (isän etuoikeus, joskus, olla se ensimmäinen vanhempi), sydän pakahtuu onnesta. Nytkin, parin vuoden jälkeen, kyyneleet nousevat silmiin.
Hieno kokemus :-)
Jos et pelkää verta, niin mukaan vain!
Esikoinen syntyi tuossa keskiviikkona 13pv. Itse pelkäsin etukäteen synnytystä, kokemus oli sanottakoon näin että PALJON pahempi kuin mitä olin koskaan osannut ajatellakkaan. Klo 16 menimme sairaalaan ja vauva syntyi klo 23.17. Synnytys oli hirmuisen vaikea. Koko illan seurasimme sydänääniä, meinasivat välillä vähä kadota. Vauva jäi lopen kiinni ja vauva jouduttiin imukupilla avustamaan maailmaan. Siinävaiheessa vaimo huusi suoraa kurkkua ja 2 hotiajaa piti kiinni ja lääkäri työnsi imukuppia. Tässä vaiheessa lääkäri jo sanoi että alkaa isän kasvot olemaan jo sen väriset että olisiko parempi että menisit käytävälle odottamaan, tämä ei ole mikään miehuuskoe. Käytävällä kuuntelin huutoja ja pelkäsin pahinta. Jonkin ajan kuluttua hoitaja juoksee sinisen nyytin kanssa ohi ja huutaa että tyttö tuoli, onneksi olkoon. Vauva ei enää hengittänyt kun tuli ulos, mutta vauva virkosi ja vuorokauden teho-osastolla olon jälkeen pääsi osastolle. Nyt vauva ja äiti voivat oikein hyvin ja aamulla pääsevät kotiin:) tässä just kakkua YRITÄN leipoa.
Pahinta synnytyksessa oli se kun ei voi mitenkään auttaa. Ei voi kuvitellakkaan kuinka se voi sattua. Sitä vain ajattelee että saisi edes puolet noista kivuista itselle. Mutta näin on luonto määrännyt. Kyllähän tuosta melkoinen kammo jäi, mutta en voisi kuvitellakkaan että lähettäisin vaimon yksin sinne. Kyllä paras tuki hänelle on että on läheinen siinä vierellä.
Just vähän aikaa sitten keskustelin yhen isän tuntemuksista, kun oli synnytyksessä mukana ja hän kuvaili sitä näin:
"Siellä huudettiin ihan mielettömästi. Kamala melu koko ajan. Ja itsellä hyödytön, toimeton olo. Yritin siinä auttaa äitiä tuskissaan, mutta ei siinä oikein mitään voinut tehdä. Olla vaan tukena ja vierellä."
Anteeksi vaan, että nyt puutun tähän isien keskusteluun, mutta tämä tarina oli tosi koskettava... niisk :) Siis oikeesti oli tosi ihana lukea, miten susta tuntui kamalalta ja oli pelottavaa ja kaikkea - mutta silti et ajattele, että "ei ikinä enää" vaan että et millään voisi lähettää vaimoa yksin moiseen. Kerropa vaimollesi, että hällä on ihana mies :) Ja onnea vauvasta!
kokemuksena se on jokaiselle omanlaisensa,riippuen onko helppo vai vaikea synnytys.itseäni ei niinkään pelottanut itse synnytys kuin elämä sen jälkeen.isäksi kasvaminen.synnytyksessä pyrin ottamaan rennosti mutta kieltämättä pelotti äitin puolesta.inhottava katsoa kun toinen kärsii eikä voi tehdä mitään.tsemppiä!! en jättäisi yhtään synnytystä välistä.siinä muutetaan teidän elämäänne.t:kolmen isä
Menehän vaimosi vierelle vain, niin hän muistaa sen aina. Jälkeenpäin on mukava muistella, kun olitte yhdessä siinä tilanteessa. Vaimosi saattaa ajatella tässä asiassa sinua enemmän kuin itseään ja antaa sinun valita itse, mutta on varmasti onnellinen, jos menet mukaan. Yhdessähän se homma aloitettiinkin :D
Synnytykseen mukaan meneminen ei ole henkilökohtainen uhraus vaimon hyväksi, vaan siellä on tilaisuus paitsi olla vaimonsa tukena ihmiselon tärkeimpänä hetkenä, myös luoda yhteys lapseensa tämän ensimmäisestä varovaisesta parkaisusta lähtien. Sitä tilaisuutta ei kannata jättää käyttämättä. Se on todellakin ihmeellinen tilanne ja ainakin oman elämän mullistava kokemus. Sitä ei ehkä usko, jos sitä ei koe.
Itseänikin arvelutti mennä mukaan synnytykseen, mutta kokemus oli jotain täysin muuta, kuin ennakkoluuloisessa mielessäni luomat mielikuvat. Ennakkoon ei kukaan voi tietää miten synnytys sujuu, mutta jos se vaikka olisikin vaikea, sitä suuremmalla syyllä miehen on oltava vaimonsa tukena, jos vaimo sitä haluaa.
Ei synnytystä kannata ennakkoon liikaa miettiä, varsinkaan isän.
mene mukaan ja poistu kun siltä tuntuu. jos vaimon pitää alkaa huolehtia sun voinnista niin pieleen menee..
meillä tuttu kammoksuu verta joten paniikki ennen synnytystä oli valmis! juteltiin asiasta porukalla ja kannustettiin mukaan seuramieheksi siihen asti kun ei enää pysty olemaan mukana. loppuun oli, mutta toisella kerralla pakeni toviksi käytävään. oli siis ratkaisuunsa tyytyväinen. tylsäähän olisi ollut jos äiti olisi yksin jäänyt saliin ja iskä livistänyt heti alkuun joten varalla oli tuleva mummo kiiruhtamaan tyttären avuksi. liekö siksi homma mennytkin putkeen ettei paineita suorittaa synnytys ollut?
toisella taas oli kammo mennä ollenkaan mukaan, vaikka vaimolla kaksi lasta ennestään. sovittiin että minä menen mukaan. synnytys oli käynnistettävää laatua heti kun vauva valmis. aamulla sitten odottelin soittoa lähdenkö ajamaan naapurikuntaan vai en. soitto tuli jossa tuleva isä sanoi ajavansa kohti sairaalaa.. oli päätöksen tehnyt kun ilmoitus käynnistyksestä tuli. hyvin meni ja mukana ollut kaikissa neljässä sen jälkeenkin!
niin että kyllä pelätä saa ja kannattaa..
enkä usko että se on uskomattoman hieno kokemus katsoa kun toinen enemmän tai vähemmän tuskissaan vääntää hikipäässä ja itse katselee vieressä! kasvattava kokemus kylläkin, mutta joillakin on vaikuttanut todella negatiivisestikkin kun on pakotettu mukaan.
varpajaisissa parin kaljan jälkeen onkin sitten oiva aika jutella aiheesta ihan oikeesti isien kesken ja olla koskaan palaamatta aiheeseen ennen seuraavia..