Saariselän ensilumenlatu Liukulumikengillä Luttojoen latvoille ja Urho Kekkosen kansallispuistoon

Marraskuun kylmässä illassa, kun keinotekoiset lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan, Saariselän ensilumen latu sai ensimmäiset valkoiset peitteensä. Lumitykit hurisivat taukoamatta, jotta metsän polut peittyisivät valkoiseen vaippaansa ja tunnelma olisi mahdollisimman taianomainen. Ilmassa oli odotuksen ja jännityksen tuntua, kun talven ensimmäinen lumi loi lupauksen tulevasta talvesta.

Parrakas hiihtäjä, jonka parta oli jo talven kylmyydessä entistä tuuheampi ja komeampi, päätti lähteä liukulumikengillä tutkimaan ensilumen latua. Hän suuntasi kulkunsa kohti Luttojoen latvoja Urho Kekkosen kansallispuistossa. Metsän hiljaisuus, pirunmoinen pakkanen ja Lapin luonnon karu mutta kaunis maisema saivat hänen partansa kasvamaan entistä ehommaksi ja vahvemmaksi. Hän tunsi luonnon voiman ja talven taian syvällä sydämessään.

Pakkasukko, joka oli pitkään kantanut onnetonta, vain muutamasta jääpuikon nysöstä koostunutta leukapartaa, näki kauempaa tämän parran kasvun ja hiihtäjän rauhallisen kulun lumisessa metsässä. Kateus puraisi pakkasukon sydäntä, sillä hänen oma partansa oli köyhä kuin nälkiintynyt sushukkanen. Hän päätti lähestyä parrakasta hiihtäjää, mutta ei vihamielisesti, vaan uteliaana ja toiveikkaana.

Parrakas hiihtäjä huomasi Pakkasukon katseen ja kutsui hänet lämpimästi luokseen. Hän tarjosi Pakkasukolle kuumaa kaakaota, jonka lämpö ja makeus sulattivat Pakkasukon ikijään sydämen. He istuivat yhdessä nuotion äärellä, ja pakkasen purevuus muuttui lempeäksi lämmöksi heidän välillään.

Parrakas hiihtäjä ja Pakkasukko rakastuivat toisiinsa syvästi. He päättivät muuttaa asumaan pikkuruiseen, lähes näkymättömään kuruun, jossa Pakkasukko ylläpiti talvista ilmastoa ympäri vuoden. Siellä heidän rakkautensa kukoisti, ja talven taika säilyi ikuisesti heidän kodissaan, missä lumi ja jää tanssivat heidän ympärillään.