Joskus silmät avautuvat vasta, kun sydän särkyy
Joskus silloin kun sydän särkyy, silmät avautuvat
Ja joskus silloin, kun joutuu luopumaan jostakin, saattaa lopulta ajan myötä löytää syvemmin itseään. Edellä oleva ajatus tuntui omien sydänsurujen keskellä ensin raivostuttavalta, ajan myötä syvästi lohdulliselta ja todelta. Sitähän ne sydänsurut usein ovat: täynnä paradokseja.
Sydänsuruja ei toivoisi kenellekään. Ja samalla ainakin minulle, niiden kautta olen joutunut näkemään asioita niin itsestäni, kuin suhteen realiteeteista, joita en ns. kauniina kesäpäivänä suostunut näkemään.
Sydänsurut ovat minun kohdalla avanneet myös surun portit: Olen surrut lopulta elämän aiempia luopumisia, äitiä ja isää, lapsi osa minussa on saanut surra kaikkea sitä mille ei ollut aiemmin tilaa. Se suru on lopulta ollut äärimmäisen tarpeellista. Puhdistavaakin. Mutta ei se niillä hetkillä siltä aina tuntunut. Se tuntui hetkittäin rankaisulta, siltä että elämä olisi minua vastaan. Se tuntui siltä, että minun täytyy olla maailman yksinäisin ja häpeällisin ihminen. Sydänsurut ovat aktivoineet syvimpiä pelkoja ja synkimpiä paikkoja, joita olen itsessäni joutunut kohtaamaan.
Sydänsurujen tuska oli niin suuri, etten sitä pystynyt enää pakenemaan.
Nyt ajattelen, että hyvä niin. Sillä sydänsurut kutsuivat vahvistamaan sisäistä aikuista minussa. Sitä osaa, joka voi pitää surun murtamaa sydäntäni hellästi, antaa sen itkeä ja olla avuton niin kauan kuin tarvitsee. Enpä olisi ikinä uskonut, että uskaltamalla surra löytäisin myös yhteyden vahvuuteen. Löysin myös yhteyden uudella tavalla luovuuteen ja keveyteen. Elämän kriiseissä toistuu usein tietynlaiset vaiheet, eikä luovuus sekä keveys tietenkään tulleet heti ensi oven avauksella. Ne löytyivät pikku hiljaa. Sillä oli opeteltava keinoja elää kaiken sen kanssa mitä tapahtui.
Näiden aikojen läpi eläminen on lopulta tehnyt minusta rohkeamman ja vahvemmankin. Ei siksi että olisin pelon taikka haavoittuvaisuuden yläpuolella, vaan siksi että tiedän että pystyn kulkemaan niidenkin läpi. Tai konttamaan.
On mahdotonta edes yrittää kertoa tai itsekään ymmärtää toipumisen prosessia, sillä se on kai aina vähän mysteeri ja jokaiselle omanlaisensa. Näin saa olla. Toipumiseen kuuluu erilaisia vaiheita ja tietty kontrolloimattomuus. Minun sydämeeni ja mieleeni on jäänyt mieleen yksi merkityksellinen hetki, ihan tavallisesta syyskuun illasta jolloin vein roskia ulos ja ajatus hiipi mieleeni: Minä selvisin. Ja minä voin hyvin nyt.
Minä selvisin ja elin itselleni hyvän tuntuista elämää, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni: Itselleni. Tietenkään elämä ei ole ollut sen jälkeen vain yksisarvisia ja sateenkaaria, eihän elämä koskaan ole. Vaikka sydän särkyi, silmäni avautuivat näkemään itseni lähemmin.
Joskus silloin kun sydän särkyy, silmät avautuvat
Ja joskus silloin, kun joutuu luopumaan jostakin, saattaa lopulta ajan myötä löytää syvemmin itseään. Edellä oleva ajatus tuntui omien sydänsurujen keskellä ensin raivostuttavalta, ajan myötä syvästi lohdulliselta ja todelta. Sitähän ne sydänsurut usein ovat: täynnä paradokseja.
Sydänsuruja ei toivoisi kenellekään. Ja samalla ainakin minulle, niiden kautta olen joutunut näkemään asioita niin itsestäni, kuin suhteen realiteeteista, joita en ns. kauniina kesäpäivänä suostunut näkemään.
Sydänsurut ovat minun kohdalla avanneet myös surun portit: Olen surrut lopulta elämän aiempia luopumisia, äitiä ja isää, lapsi osa minussa on saanut surra kaikkea sitä mille ei ollut aiemmin tilaa. Se suru on lopulta ollut äärimmäisen tarpeellista. Puhdistavaakin. Mutta ei se niillä hetkillä siltä aina tuntunut. Se tuntui hetkittäin rankaisulta, siltä että elämä olisi minua vastaan. Se tuntui siltä, että minun täytyy olla maailman yksinäisin ja häpeällisin ihminen. Sydänsurut ovat aktivoineet syvimpiä pelkoja ja synkimpiä paikkoja, joita olen itsessäni joutunut kohtaamaan.
Sydänsurujen tuska oli niin suuri, etten sitä pystynyt enää pakenemaan.
Nyt ajattelen, että hyvä niin. Sillä sydänsurut kutsuivat vahvistamaan sisäistä aikuista minussa. Sitä osaa, joka voi pitää surun murtamaa sydäntäni hellästi, antaa sen itkeä ja olla avuton niin kauan kuin tarvitsee. Enpä olisi ikinä uskonut, että uskaltamalla surra löytäisin myös yhteyden vahvuuteen. Löysin myös yhteyden uudella tavalla luovuuteen ja keveyteen. Elämän kriiseissä toistuu usein tietynlaiset vaiheet, eikä luovuus sekä keveys tietenkään tulleet heti ensi oven avauksella. Ne löytyivät pikku hiljaa. Sillä oli opeteltava keinoja elää kaiken sen kanssa mitä tapahtui.
Näiden aikojen läpi eläminen on lopulta tehnyt minusta rohkeamman ja vahvemmankin. Ei siksi että olisin pelon taikka haavoittuvaisuuden yläpuolella, vaan siksi että tiedän että pystyn kulkemaan niidenkin läpi. Tai konttamaan.
On mahdotonta edes yrittää kertoa tai itsekään ymmärtää toipumisen prosessia, sillä se on kai aina vähän mysteeri ja jokaiselle omanlaisensa. Näin saa olla. Toipumiseen kuuluu erilaisia vaiheita ja tietty kontrolloimattomuus. Minun sydämeeni ja mieleeni on jäänyt mieleen yksi merkityksellinen hetki, ihan tavallisesta syyskuun illasta jolloin vein roskia ulos ja ajatus hiipi mieleeni: Minä selvisin. Ja minä voin hyvin nyt.
Minä selvisin ja elin itselleni hyvän tuntuista elämää, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni: Itselleni. Tietenkään elämä ei ole ollut sen jälkeen vain yksisarvisia ja sateenkaaria, eihän elämä koskaan ole. Vaikka sydän särkyi, silmäni avautuivat näkemään itseni lähemmin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.