Yksinäisen päivä Nurmeksessa

Kylmä marraskuun viima työntyi kerrostalon repsottavasta tuuletusluukusta sisään. Se oli ensimmäinen asia, jonka Eino aamulla tunsi. Ei herätyskelloa, ei auringonsäiettä, vain se raaka, luuytimiin pureva veto.

Hän potki olemattomaksi nukutun peiton sivuun. Asunnon lämpötila näytti viisitoista astetta. Sähköpatteri oli pakko pitää pienellä. Viime kuun lasku oli vieläkin maksamatta, ja uhkaus sähköjen katkaisusta makasi jo toista viikkoa keittiön pöydällä, ruskean banaanin vieressä.

Tuska alkoi polvista. Ne napsuivat ja särkivät, kun hän veti jalkaansa reikäiset villasukat ja ne kulahtaneet, harmaat verkkarit. Aamupalaksi oli eilinen Pirkka-teepussin uusiokäyttö ja kaksi kuivaa näkkileipää. Ei voita. Voi oli ylellisyyttä.

Eino vilkaisi lompakkoonsa. Kaksi euroa ja neljäkymmentä senttiä. Tyhjä. Tili oli miinuksella eilisestä asti, kunnes kahden viikon päästä kilahtaisi se sairaseläke, josta ulosotto ottaisi heti puolet.

Mutta tänään oli pakko käydä apteekissa. Sydänlääkkeet olivat loppu, ja rintaa oli jo aamusta puristanut tutulla, pelottavalla tavalla.

Hän puki ainoan takkinsa. Sen vetoketju oli rikki, joten hän sitoi sen vyötäröltä narulla. Kenkien pohjista oli kumit kuluneet, ja loska tuntui heti sukkien läpi.

Kävely keskustaan oli yhtä kipua. Räntää vihmoi kasvoille, ja jokainen vastaantulija tuntui tuijottavan hänen surkeaa olemustaan. Itketti. Ei surusta, vaan siitä kylmästä ja häpeästä. Hän käänsi kasvonsa pois, kun entinen työkaveri ajoi ohi uudehkolla autollaan.

Apteekissa hän joutui jonottamaan. Kun hänen vuoronsa tuli, ystävällinen proviisori näppäili koneelta hänen tietojaan. "Joo, tässä olisi nämä. Kela-korvauksen jälkeen niille jäisi hintaa... kaksitoista euroa ja viisikymmentä senttiä."

Einon maailma pysähtyi. Hän katsoi proviisoria. Tuska kiertyi vatsassa. "Mulla... mulla ei ole," hän sai sanotuksi. Ääni oli vain kähinää. "Mulla on kaksi euroa."

Proviisorin hymy hyytyi. "Ai. No... en minä voi näitä ilman maksua antaa. Resepti vaatii tämän." Hän näytti nololta. "Haluatko... haluatko, että kysytään sosiaalitoimistosta maksusitoumusta?"

Se oli viimeinen niitti. Häpeä oli nyt niin suuri, että se poltti kasvoja kuumempana kuin yksikään kuume. Koko jono hänen takanaan tuntui pidättävän hengitystään.

"Ei," Eino sanoi, ääni särkyen. "Ei tarvitse."

Hän kääntyi ja käveli pois. Hän ei kuullut proviisorin huutoa peräänsä. Hän käveli ulos räntäsateeseen, ohitti S-Marketin.

Hän käveli takaisin tyhjään, kylmään asuntoonsa. Sydäntä puristi. Hän istui keittiön jakkaralle eikä jaksanut enää edes riisua märkiä kenkiään. Vesi valui kengistä lammikoksi muovimatolle.

Siinä hän istui, kun ilta alkoi hämärtää. Ei valoja, ei televisiota, ei ruokaa. Vain se viidentoista asteen kylmyys ja se raastava tuska rinnassa, joka oli nyt pahempi kuin koskaan. Ja se itku, joka vihdoin tuli. Se ei ollut äänekästä, vain hiljaista, kuumaa vuotoa poskilla, jotka olivat jo valmiiksi kylmän kohmeessa. Onneksi oli kissa ja hänelle ruokaa.

Hän tiesi, ettei hän jaksaisi hakea apua huomennakaan. Huominen tulisi aikanaan, mutta hänelle se toisi vain lisää pimeyttä.