Puttolan hirvimiesten pikkujoulut

Laukaan yllä leijui talvinen usva, sellainen joka saa kylätien näyttämään miltei lavasteelta. Puttolan Hirvimiehet olivat kokoontuneet vanhalle seurantalolle, joka oli koristeltu jouluvaloilla ja ylimalkaisilla poronsarvilla. Joulunalus oli Puttolassa aina vähän enemmän… kaikkea. Siellä puhuttiin kovempaa, naurettiin ronskimmin ja katsottiin toisia vähän pidempään kuin olisi kohteliasta.

Hirvi-Reijo oli jo legenda ennen kuin hän astui ovesta sisään. Mies oli saanut lempinimensä vuosia aiemmin, kun hän ilmestyi hirvensarvikypärä päässä keskelle metsästysseuran kokousta ja väitti sen “tuovan metsäonnen”. Totuus oli, että se toi hänelle lähinnä naurua, huomiota ja jonkinlaisen sähköisen maineen, joka seurasi miestä kaikkialle.

Seurantalon vieressä seisova vanha navetta oli lämmitetty varastoksi, mutta talon naiset olivat nimenneet sen jo aikaa sitten punahuoneeksi—sinne mennään vain, jos ilta käy tarpeeksi kuumaksi. Tuona yönä lumi natisi, musiikki humisi sisällä ja ihmiset heittäytyivät pikkujoulujen vauhtiin.

Reijo oli elementissään. Hänellä oli karisma, joka ei perustunut siisteyteen tai hillittyyn charmikkuuteen, vaan siihen raakaan vilpittömyyteen, joka saa ihmiset unohtamaan oman ujoutensa. Hän tanssi, nauroi, tarjosi juomaa, kuunteli ja osasi koskettaa juuri sillä kevyellä tavalla, joka saa toisen sydämen jättämään lyönnin väliin.

Kun ilta venyi, muutama seurueen nainen alkoi vilkuilla navetan ovea. Puttolassa oli oma äänetön kulttuurinsa: jos joku halusi seurata Reijoa, se tapahtui vapaaehtoisesti, rohkeasti ja peittelemättä. Lattialla oli heinän tuoksu, katonrajassa hehkui punainen valonauha ja vanhoista kaiuttimista tuli matalaa, rytmikästä musiikkia. Tunnelma ei ollut salakähmäinen vaan vapaasti hengittävä ja utelias, kuin ihmiset olisivat hetkeksi pudottaneet naamionsa.

Reijo ei ollut mikään noituri tai yliluonnollinen satuhahmo, mutta hänellä oli tapa katsoa toista ihmistä kuin tämä olisi koko huoneen ainoa valonlähde. Puttolan nainen, joka oli tullut ensimmäisenä, sanoi myöhemmin, että navetan ovi sulkeutui heidän takanaan kuin talvi olisi jäänyt ulkopuolelle odottamaan. Ilmassa oli lämpöä, kerääntyvää sähköä ja sitä tiettyä juhlakauden kihelmöivää hulvattomuutta, joka saa aikuiset ihmiset kokeilemaan rajojaan ja sytyttämään toisensa.

Pikkutunneilla lumisade taukosi, ja seurantalon ikkunoista näkyi, miten ihmiset palasivat ulos navetasta posket hehkuen. Kukaan ei puhunut liikaa, kukaan ei selitellyt mitään. Laukaassa oli ymmärretty jo sukupolvien ajan, että jotkut illat on tehty siitä aineesta, josta muistoja syntyy ja jota ei tarvitse purkaa osiin.

Hirvi-Reijo seisoi seurantalon portailla lopuksi yksin hetken, hengitys huuruten. Hän hymyili, eikä se ollut mahtailua vaan sitä ihmeellistä rauhaa, joka tulee, kun ihmiset ympärillä ovat löytäneet oman hehkunsa. Sitten hän veti takin tiukemmin ympärilleen ja katosi yön siniseen hämärään.

Puttolan pikkujoulut eivät koskaan olleet vain juhlat. Ne olivat pieni valtakunta, jota ei kartasta löydä, mutta jonka jokainen siellä ollut muistaa. Tämä tarina jatkaa mielellään, jos haluat kurkistaa navetan puolihämäriin kulmiin tai Reijon salaperäiseen menneisyyteen.