Hei,
Minua on jo pitkään vaivanneet kokemukset elämän merkityksettömyydestä, outoudesta ja järjettömyydestä. Välillä ajattelu menee niin pitkällä, että mikään ei tunnu enää todelliselta... Pelkään kuolemaa, mutta pelkään myös elämää...
Nämä kysymykset tietysti koskevat kaikkia ihmisiä aina välillä, mutta nykyään ne haittaavat elämääni päivittäin. Etenkin silloin kun koen maailman ympärillä epätodeksi. Se on pelottavaa ja lamauttavaa. Yöt ovat vaikeita. Saatan herätä keskellä yötä ajattelemaan kuolemaa.
Iloiset ja onnelliset hetket ovat vain ohikiitäviä, kun mieleeni palautuu taas kaiken rajallisuus, ja alan pohtia mikä ylipäätään on totta tässä maailmassa ja elämässä.
Välillä tuntuu, että ainut syy tehdä mitään on lapset, koska lapset eivät vielä samalla tavalla käsitä kuolemaa, ja heille asioilla ja kokemuksilla on merkitystä. Minulla ei ole omia lapsia, mutta näin yleisesti.
Mahtaako kukaan painiskella samanlaisten ajatusten kanssa?
Toistaiseksi ne muutamat ihmiset joille olen uskaltanut tästä puhua, eivät ole täysin ymmärtäneet mitä koen. Tuntuu, että useimmat ihmiset onnistuvat pitämään kuoleman ja muut häiritsevät kysymykset taka-alalla. Todellisen kuoleman kauhun ymmärtää ehkä vain jos sen on kokenut.
Minua helpottaisi pelkkä tieto siitä, etten ole ainut joka elää tämän taakan kanssa.
Minua on jo pitkään vaivanneet kokemukset elämän merkityksettömyydestä, outoudesta ja järjettömyydestä. Välillä ajattelu menee niin pitkällä, että mikään ei tunnu enää todelliselta... Pelkään kuolemaa, mutta pelkään myös elämää...
Nämä kysymykset tietysti koskevat kaikkia ihmisiä aina välillä, mutta nykyään ne haittaavat elämääni päivittäin. Etenkin silloin kun koen maailman ympärillä epätodeksi. Se on pelottavaa ja lamauttavaa. Yöt ovat vaikeita. Saatan herätä keskellä yötä ajattelemaan kuolemaa.
Iloiset ja onnelliset hetket ovat vain ohikiitäviä, kun mieleeni palautuu taas kaiken rajallisuus, ja alan pohtia mikä ylipäätään on totta tässä maailmassa ja elämässä.
Välillä tuntuu, että ainut syy tehdä mitään on lapset, koska lapset eivät vielä samalla tavalla käsitä kuolemaa, ja heille asioilla ja kokemuksilla on merkitystä. Minulla ei ole omia lapsia, mutta näin yleisesti.
Mahtaako kukaan painiskella samanlaisten ajatusten kanssa?
Toistaiseksi ne muutamat ihmiset joille olen uskaltanut tästä puhua, eivät ole täysin ymmärtäneet mitä koen. Tuntuu, että useimmat ihmiset onnistuvat pitämään kuoleman ja muut häiritsevät kysymykset taka-alalla. Todellisen kuoleman kauhun ymmärtää ehkä vain jos sen on kokenut.
Minua helpottaisi pelkkä tieto siitä, etten ole ainut joka elää tämän taakan kanssa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Et ihan varmasti ole ainut, joka noin ajattelee.
Itsekin aikoinaan ajattelin vähän tuon suuntaisesti, joskus ehkä liikaakin.
Nykyäänkin joskus tulee mietittyä elämän rajallisuutta, johtuen ehkä siitä, kun olen käynyt muutaman kerran lähellä kuolemaa.
Olen näistä asioista keskustellut joidenkin ihmisten kanssa, ja jotkut ajattelevat asioita paljon samalla tavalla kuin sinä.
Muodostuu se ongelmaksi ehkä siinä vaiheessa, jos se alkaa häiritsemään jokapäiväistä elämää, koska eihän ihmisen kuuluisi pyöritellä jatkuvasti kuolemaan liittyviä asioita mielessään.
On myös jokseenkin valitettavaakin joskus, kun useilla ihmisillä tuntuu olevan vaikeaa puhua ylipäänsä kuolemasta, siihen liittyvistä asioista, kuten myös jo edesmenneistä ihmisistä.
Oletko ajatellut koskaan syvällisemmin, miksi sinua mietityttää kuolemaan liittyvät asiat ? Tai onko kenties joku sinulle läheinen ihminen kuollut, jolloin olet alkanut miettimään näitä ? Jostain ne ajatuksetkin aina mieleen tulevat, on ajatuksissa mitä tahansa.
Elämänlaatu voi heikentyä, jos koskaan ei ole hyvä olla, vaan ajattelee ainoastaan synkkiä asioita. Ehkä kannattaisi etsiä jotain keskusteluapua.
Kiitos viestistäsi!
Ehkä minun ongelmani on nimenomaan siinä, että olen kokenut olevani niin yksin tällaisten ajatusten kanssa. En ole tiennyt miten käsitellä ajatusta omasta kuolemastani, kun se tuntuu suorastaan pelottavalta, ja no siis... käsittämättömältä.
Minun lähipiirissäni kuolemasta ei ole koskaan puhuttu suoraan. Jotenkin koko asia on siksi niin vaikea ymmärtää. Siis se miten ihmiset ympärillä elävät välittämättä siitä miten haurasta ja kummallista tämä kaikki on. Mutta kenties on niin, että kaikilla näitä ajatuksia on, niistä ei vain uskalleta puhua.
Se onkin ikävää, jos kukaan ei halua asiasta keskustella, koska se helpottaisi asian käsittelyä.
En tiedä ikääsi, mutta ehkä vanhemmiten ainakin saattaa alkaa mietityttämään oman elämän rajallisuus ja joskus edessä oleva kuolema.
Nuoremmalla iällä on ehkä vähän turhaakin alkaa ajattelemaan noita asioita, koska se saattaa herättää turhaakin pelkoa. Eri asia kai sitten, jos tulee joku vakava sairaus, josta ei välttämättä selviä.
Elinvoimaa saattaisi saada sillä, että etsisi jotain itseään miellyttävää tekemistä, ettei edes olisi aikaa niin paljon miettiä kaikenlaisia synkkiä juttuja. Ajatukset keskittyisivät johonkin mielekkääseen.
Missä on ystävät ja mielekäs tekeminen, harrastukset? Moni puhuu että lapset on ainoa jonka takia jaksaa elää. Eikö elämässä ole muuta kuin lapset joiden takia elää?
Hyvin sanottu. Tämän suhteen minun pitäisi kyllä ottaa itseäni niskasta kiinni, ja jatkaa harrastuksia ja ystävien tapaamista.
Näiden ajatusten kanssa kiinnostus kaikkeen on vain vähentynyt niin paljon, että olen vetäytynyt. Ystävien seurassa tuntuu kuin minun ja muiden välillä olisi näkymätön muuri, koska olen niin uppuotunut omituiseen ajatusmaailmaani.
Minun on elettävä, vaikka lapsia ei olekaan.
On elettävä ihan oman itseni tähden. Ei tämä herkkua aina ole, ehkä harvemmin, mutta elämisen arvoista kuitenkin.
En ole aloittaja.
Oletko keneties masentunut vai oletko ajatellut että tekisit asialle jotain? Jos sun ystävät ja harrastukset ei tuo sulle iloa niin sun pitää keksi ä uusia asioita. jos sinä uppudut ystävien seurassa omaan maailmaa niin totta kai silloin sulla muuri välissä. Ehkä sun pitää mennä puhuu jonnekin jos kyseessä on masennus eikä vaan se että sulla on tylsää.
Miehet saa lisää elinvoimaa sinisistä ilopillereistä.
Eihän ne siniset auta kuin miehiseen toimintakykyyn, nyt oli puhetta enemmänkin henkisestä elinvoimasta. Siniset ilopillerit ei auta joka vaivaan.
Pyydä Jeesusta asumaan sydämeesi, niin kuolemanpelko häviää.
Ei se auta kuin niille, jotka siihen uskoo.
Vai auttaako sittenkään ?