Haluaisin lähettää Lmies sulle

Aina voi laittaa viestiä

Ei se haittaa anna tulla vaan ⚽🥅

Eino istui kuistillaan ja katseli, kuinka syksyn ensimmäiset keltaiset lehdet tanssivat tuulessa. Einon jaloissaan makasi vanha noutaja, kerran vauhdikas, nyt harmaakuonoinen ja tyytyväinen vain olemiseen. Sylissä lepäsi keskeneräinen villapaita – kirkkaanpunainen, juuri sellainen, jota hänen tyttärentyttärensä oli toivonut.
Hän muisti ajan, jolloin hänen omat kätensä olivat karkeat työnteosta ja päivät täyttyivät kiireestä. Silloin hän ajatteli, että elämän tarkoitus oli saavuttaa jotain suurta: rakentaa talo, edetä uralla, kerryttää omaisuutta. Mutta nyt, 82-vuotiaana, hän tiesi paremmin.
Sisältä kuului naurua. Hänen tyttärensä oli tullut käymään ja leipoi keittiössä omenapiirakkaa. Kanelin ja sokerin tuoksu leijui avoimesta ovesta kuistille, kietoen kaiken pehmeään vaippaansa. Se oli sama tuoksu, joka oli vallinnut Einon lapsuudenkodissa vuosikymmeniä sitten.
"Isä, kahvi on valmista!" tytär huusi.
Eino laski kutimena ja nousi hitaasti. Hän ei enää kulkenut nopeasti, mutta hän nautti jokaisesta askeleesta. Hän pysähtyi silittämään koiraansa ja katsomaan hetkeksi horisonttiin.
Ymmärsi, että elämä ei ollut sarja suuria saavutuksia, vaan helminauha pieniä hetkiä villalangan tuntu sormissa, uunilämpimän piirakan tuoksu, lapsen lapsen nauru ja se rauha, joka syntyy, kun tietää olevansa juuri siellä, missä kuuluukin.
Hän astui sisään lämpöön, sulki oven perässään ja hymyili. Elämä oli ollut hyvä, ja parasta oli, että se jatkui tässä hetkessä.