Avautuminen

Olen 35-vuotias nainen ja olen koko ikäni hävennyt itseäni. Viime aikoina olen ymmärtänyt, että lapsuuteni kokemukset ovat aiheuttaneet minulle suuren häpeätrauman, mikä on johtanut siihen, että olen kärsinyt masennuksesta koko ikäni ja olen myös vetäytynyt tietyistä ihmiskontakteista. En ole esimerkiksi koskaan harrastanut seksiä tai käynyt edes treffeillä, enkä ole enää edes varma, johtuuko se oikeasti siitä, että minua on jotain vikaa vai siitä, että en itse anna itselleni siihen mahdollisuutta. Nyt sitten häpeän myös kokemattomuuttani. Lisäksi minulla oli lapsuudessa allergia, joka aiheutti purentavian, joka ei kuitenkaan ollut niin suuri, että sitä olisi lähdetty hoitamaan julkisella. Esteettinen haitta kuitenkin jäi. Parikymppisenä otin jo leukaimplantin, mikä paransi profiiliani hieman. Nyt mietin, lähtisinkö kalliiseen ja haastavaan leukojen korjausleikkaukseen, jossa leukojen virheasento korjattaisiin oikeaksi. Lisäksi löydän ulkonäöstäni koko ajan kaikkea muutakin korjattavaa, enkä enää edes tiedä, ovatko virheet niin merkittäviä kuin miltä minusta tuntuu. Nyt mietin sitä, että jos korjautan naamani leikkauksilla, häpeääkö sen jälkeen loppuelämäni sitä, että naamani ei ole omani ja että koin tarpeelliseksi muokata sitä? Kehtaanko koskaan paljastaa asiaa esim mahdolliselle seurustelukumpppanille, jos sellainen vielä joskus löytyisikin? Menenkö vain ojasta allikkoon ja sitten minua ei hyväksytä sen takia? Ja kuitenkin olisin vain toivonut, että joku olisi rakastanut minua tällaisena kuin olen ja sanonut, että en tarvitse mitään operaatioita. Koen olevani ansassa, jossa on vain huonon vaihtoehtoja.
Sanottakoon tähän, että olen ihme kyllä saanut tehtyä tutkinnon ja päässyt mukaan työelämään, mikä on kyllä täysin mielialalääkkeiden ansiota, mutta silti miltei ihme.

Mutta, onko täällä ketään kohtalotovereita?