Kun kuulla sain äänesi
uskoin, olit toivoni,
tulisesti rakastuin,
minä…vanha ihminen.
Mielikuvituksen voimin
loin vierelle ystävän,
sinua palvoin
kaihosin kaipasin,
soit minulle uuden toivon,
rikkauden elämään.
minulle…vanha ihminen.
Olit aatoksissa päivin,
saavuit uniini öisin,
minä onneeni luotin
rakkautta toivoin
hellyyttä janoten
luoksesi halasin,
minä…vanha ihminen.
Vaan ääntäsi kuunnellen
uutta toivoa antaen
minut valoon saatoit
siten eteenpäin jaksoin
kun mielikuviini uskoin,
minä…vanha ihminen.
Sitten tuskan mä koin
kun kuulla tuon sain
sinun sanomanas vain:
Minultako haluat,
hellyyttäkö kaipaat,
rakkauttako janoat?
Mitä ihmettä!!
Sinä, vanha ihminen
---------------
Niin meni elämän toivo,
usko ja rakkauskin.
Tuli kuoleman toivo!
Jos itse kirjoittaja on nykyisin vanha, mutta niin on runokin jo vanha.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Taitaa meille kaikille aina lopulta käydä noin, kuinka asian hienosti fiiuliN, ilmaisit. Se on vähän niin kuin maailman kohtalo, josta alempana señora lyyli huolehti.
Luin surumielisen runosi useampaan kertaan, ja siinä oli kyllä toivo mennyt. Toivottavasti elämässä elää toivo paremmasta elämästä.
Mukava lukea noita runoja. Kirjoitappa toistenkin.
Ja niin totta.
Tuli mieleeni laulun sanat:
"Se oli niin suurta, kaunista se oli niin -
mutta kaunista valhetta vainen"
Niinhän niin monesti käy.
Vaan ei aina, eihän rakas Maalaismies?
Toivo ja toive.
Heti aamulla riensin katsomaan,
sähköposti laatikkoa tutkimaan,
mutta tyhjäksi totesin sen vieläkin
vaikka toiveeni viesteistä elääkin.
En suostu uskomaan moista.
Ei kukaan enää kaipaa toista!
Yhä toivon etten yksin olisi…
jospa kirje edes häneltä tulisi.
Liianko vanha olen moiseen
kun haluaisin tutustua toiseen?
Arkuutta meillä, puolin ja toisin.
Läheisyyttä vain löytyvän soisin.
Eivät sanani tavoita ketään,
olen huutanut länteen, itään,
ja täällä vain yksin toiveineni
istun, odottaen postia kissoineni.
Olethan kiltti, etkä moiti tästä,
vaikka yhä haaveilen ystävästä.
Olen vanha, almanakan mukaan,
mutta vanhaksi sano ei kukaan.
Vaikka hopeaa hieman ohimoilla,
ja ryppyjä näkyy poskilla,
olen nuori ja lämmin sielultani.
Milloin löydän sinut rinnaltani?
--------------
Näin runoili tyttö yksinäinen
reipas ja pystypäinen.
Jos ei luokseni uskalla kukaan…
on kai taivuttava vanhuuden mukaan.
Olen, tähän asti
luullut, että
ikä opettaa
ymmärtämään sen,
että pisarakin
on mettä.
Miksi pitäisi, sitä
juoda kuin vettä?
Kun saa maistaa
pisaran aidon,
oppii
avoimen kämmenen
taidon
Maku säilyy
kielellä pitkään.
Ei pilaa sitä mitkään
teot tai sanat
ei elämän kaaret,
katkeavat
janat.
Maku säilyy
hautaan asti.
On sydämessä
kevyt lasti!
Runosuonet ovat puhjenneet kukkaan.
Mielenkiinnolla niitä lueskelee ja ihmettelee, kuinka se toisilta onnistuu.
Antoisaa "luomista" teille kaikille, näppärille sanasepoille.
Silloin tällöin meille muillekin luettavaksi.
Tuhlaten elän.
Opettiko elämä,
opettiko säästämään,
vai tuhlatenko
kaiken käski käyttämään….
Hukkaanko elin, oppimatta,
vai viisasko olin,
join onnen maljan
ilmoille kohottamatta,
muille huutelematta,
onnellani kehumatta.
Liian ahneko olin…
on maljani tyhjä..
ja janoan yhä
…..
eihän rakkaus lopu,
se roihuaa minussa,
sitä tuhlaten käytän nyt
kun nuoruus on mennyt.
Ei vanhene mieli
ei kangistu kieli
rakkaudesta puhuen
olkaan nojaten.
Oppinut olen sen
elän tunteitani tuhlaten.
Onnen maljani täytenä näen
seisoen harjalla mäen
kun maisema allani tauluksi piirtyy
ja kuvana mieleeni siirtyy.
Tule kanssani
katso elämän maisemaa…
aika kantoihan meidät tähän.
Onko aikaa paljon, vai vähän….
emme sitä tiedä.
Annetaan rakkauden viedä.
Sillä aikaa tuhlaten,
kiireellä juosten..
tärkeimmän tuhlaamme,
kun hukkaamme tunteemme.
että voiko rakkautta tuhlata?
Tai
Onko arvokkaampaa, kasata rakkautensa suureksi keoksi, yhden taimen ympärille, kuin se, että ripottelee sen pitkin pellonpientareita?
Meitä on niin monenlaisia.
Kuka viljelee punaposkisia omenoita,
kuka elää niistä hetkistä
kun perhonen laskeutuu kämmenelle
omasta vapaasta tahdostaan.
Ja aina on valittava
Jos prehosen vangtsee,
edes hetkeksi,
rakentaa luisen häkin
ja siivet vaurioituvat.
Lentorata muuttuu.
Minä houkka,
haluaisin olla nainen
jonka hiuksissa
asuu perhosia
edes rakastaa... se joskus harmittaa.
Älä lannoita vain yhtä puuta puutarhassasi, sen oksat eivät kanna hedelmiä...
joten vähän jokaiselle tuhlaten tunteita,
mutta vain yhdelle suurta rakkautta.
---
Ojensi elämä kämmenellään kaiken kauniin,
"Ota kiinni" se sanoi ja juosten kulki
sytytti rakkauden sydämiin nuoriin,
heidät rakkauden seitillä sylikkäin sulki.
Ja kaikella kiirellä, kohti aikaa uutta
hekin juoksivat, toisensa ohittain,
antamatta aina tunteille mahdollisuutta,
koko rakkautensakin joskus unohtain.
Ei elämä käske kääntämään selkää..
se vain menee niin, ja yön sylissä itkee
hän ken tänäänkin tunteitaan tunnustaa pelkää
ja vain toisen vikoja etsii, kitkee.
Siis rakasta, rakasta tänään ja tässä.
käytä hyväkses aika ja nautti siitä
mistä haaveillut olet elämässä...
kerro tunteistasi ja käytä niitä.
Onni yksillä, kesä kaikilla.
Kun en valitettavasti osaa itse luoda runoja, on minun tyydyttävä lainaamaan niitä muilta. Olen nimittäin suuri runojen ystävä.
Tässä yksi, jonka on kirjoittanut Jenni Saaristo;
KESÄ KAIKKIALLA
Hento tuuli puhaltaa
Auringon säteet kimmeltävät vieressä solisevan
puron pinnalla
Haistan juuri leikatun nurmen tuoksun
Kesä on luonani
Yksitellen erilaiset kukat puhkeavat kauniiseen loistoon
Tunnelma on huoleton
Järven aallot lyövät rannan kivikkoon
Kesä on ympärilläni
Sydämeni ei ole enää lukossa
Talven suojamuuri on murrettu
Päästän lämmön sisääni
Mieleni on virkeä, avoin uusille hetkille
Kesä on minussa
Kesä on kaikkialla
sinun runossasi on jotain!
...en minä yleensä kirjoita runoja.
Oli vain sellainen olo, että oli sanottava jotain siitä, mitä mielessä liikkuu...
-kuin kuvan hahmottelua muutamalla viivalla
tuntuu runonkirjoitus olevan...
kiitos sykähyttävistä runoista teille kaikille. on tuurii että tänne on osunt niin monta runon taitajaa.
niitä vois lukkee ihan päivittäin täällä, ko teitä on niin monta jotka ossaa, niin ei tule työlääksi yhelle ihmiselle kkirjottaa.
runot tekkee hyvvää ihmiselle,se herkistää mielen ja joskus sisällöllää pannee aattelee.
kiitos ja mukavaaloppu kesää toivoo lyyli
niin koskettava.
Näin vanha ja
vielä toivon.
Onneni kaukaa kiittää,
luokseni tänne liitää.
Toivo ei multa mene,
uskon ja onnen löydän.
Nyt vanhaakin
kohtalo ohjaa,
ja onnen mun
luokseni johtaa.
Saan rakkautta
vastaan ottaa,
ja rakkautta
myöskin antaa.
Näin toivossa
tahdon elää,
ja vanhanakin
nauru helää.
En niin vanha,
oonko milloinkaan,
etten rakkautta
pystyisi tunnistamaan.
Näin toivossani kuljen,
silmäni hetkeksi suljen.
Kun aukaisen ne jälleen,
nään rakkaani luokseni tulleen.
En liian vanha,ole rakastumaan.
Kiitos kaikille jotka mukaan tulollaan antoivat innostusta jatkamaan.
En muista, olenko tämän runon joskus tänne palstoille liittänyt,
mutta nyt sen ainakin teen.
Suostuisitko?
Kertoisitko mulle ihmeen rakkauden,
kertoisitko, onni miten löytyy.
Voitko tietää kuinka haaveiden
käy silloin kun ne rikki murretaan.
Tiesitkö, että sydän jäätyy
kun ilot, toiveet maahan tallataan.
Arvaisitko että elon heikot langat
katkeavat usein siteissään.
Laulaisitko mulle laulun rakkauden,
soittaisitko soinnun ihmemaan.
Avaisitko portin onnehen
ja kietoisitko uuteen unelmaan.
Osaisitko auttaa sielun särkyneen
taas uuden päivän nousuun uskomaan.
Sitoisitko elonlangan säikeet uudelleen
solmuun vahvaan, aukeamattomaan.
Ottaisitko lämpöön nuoren syleilysi
väsähtäneen, vanhan, raihnaisen.
Antaisitko osan lämmöstäsi
lievittämään tuskaa uupuneen.
Hellisitkö käsivarsin vahvoin,
auttaen näin yksinäistä kärsivää..
Voisitko myös oman itses unohtaen
luoda voimaa heikkoon ihmiseen.
Tahtoisitko suoda hellän lohdutuksen
ja helpotuksen pieneen sydämeen.
Suostuisitko kanssa ystävyyden
luomaan ymmärrystä haaveeseen.
Poistaisitko lämmölläsi turhauman
vilpitönnä, tekoasi katumatta.
Tuntisitko oman itses tahroittuvan
auttamalla täten rakkautta.
Toivoisin sun lämmöllä nyt ymmärtävän
tään kaiken mitä sulta halajan.
Uskoisin sun olevan myös ystävän
ken tietää tämän tunteen palavan,
kadonneista unelmista koostuneen,
jotka hiljallensa unhoon nukkuvat.
Kaipuut vaikka onkin karkuteille lähteneet
ne öitten utuisuuteen silti sammuvat.
ymmärsin että sie olet itse tuon runon kirjottant.
että sie ossaat, kyllä se on sanottava että se on lahja, runon taito. on vaativaa ja mite on tult mieleenkää nuorenpan kirjottaa vanhasta ihmisestä,ko sanoit runnoo vanhaksi.mistä sie oot tienny millasta vanhan on:))
muistelen että joskus ihmiset on puhuneet arkenakkii runon muotossa.sillo vissii jokkainen osas puhuu runoilen.
kun lukkee vanhoja kirjailijoiten kirjeitä rakastetullee, ei sellasta hempeää kieltä ennää heilalle sanota, mutta eipä kirjeitäkkää kirjotella, asiat männee testiviestillä puhelimessa lyhyesti.
shatti on vähä samantyyppinen ko puhelin testiviesti kanssakäyminen, mistä mie en perusta yhtää. ei silviisii voi ihmisten kanssa puhhuu, parilla kolmella sanalla, minul ei ole sitä taitoo,saaha sanottavain niin pieneen mahtumaa.
mutta minun tykkäämisel ei olekkaa vällii, kyllä chatti on hyvin suosittu, se on nykyaikaa ja mie oon vanhanaikanen jossain asiassa.;)))
siun loppuossaan pittää sannoo,toivoo ei ihminen voi menettää, eihä ilma sitä voi ellää,joskus sitä on enenmän ,toisenpäivän taas vähemmän.toivo on niin niitattu elämään kiinni ettei siit pääse eroon ko kuolemas jollo sitä ei enää tarvita.:)))
runosi on sykähyttävä koska se on vanhasta ihmisestä,vaikka loppu ei oltkaa onnellinen. ehkä se on kuitenki tottuuden mukakanen.
runosi sannoo mite vanhalkii on viel tunteita, sitä ei tänäpäivän nuoret ymmärrä. mutta hyö yllättyy ilosesti ko elävät 70 vuotiaaksi, hhyö tullee toteemaan et heis on viel sammaa pikku tyttöö ja poikaa ko nuoruutessakin.
,
kullalleni minä laulelen, kellekkäs minä muille,`
laulelen miekii vanha viel nuoruuten hempeitä kansanlauluja. ihmises on jokkuu kumma kaipaus sisällää, en ole pääst perille viel mikä se on.
vaik voiha se olla sellanenkin asia joka kuuluu ihmisen luontoo,ettei sitä kuulu saahakaan selville.
hyvää loppukessää sinulle fiiulin toivoo rakkaudella lyyli.
On aina innostavaa saada mukavaa palautusta, kiitos sinulle.
Ihmettelit miten olen osannut nuorempana kirjoittaa vanhan ihmisen tunteista.
Selitykseksi vain kerron, etten minä silloin ollut enää nuori vain muutamaa vuotta nykyistä nuorempi.
Se oli vain sellainen "70:n kympin villitys", joka nyt on jo muuttunut vain kiitollisuudeksi siitä että sain kyhättyä kokoon jotain tekeleitä joita voin näin järkiintyneenä lueskella.
Muusana ollut henkilökin on poistunut jo elämästä, siksi en enää osaa mitään kirjoittaa.
Odottelen tässä vain, jospa vielä sattuisi kohdalle osumaan joku, joka tunteita kuohuttaisi-))))
Tämän viestin kautta vastaan kaikille ketjun runoilijoille: kauniita rakkausrunoja kaikki, kiitos niistä.
Erityisesti pidän kuitenkin tästä ensimmäisestä, Toivosta, kun siinä on mielestäni hieno rakenne.
On hauskaa, että aina välillä pulpahtaa ilmoille tällainen runoketju. Toivottavasti saadaan lukiea lisää!
Lemmen maljan join huuliltasi
omaa kuvaani katsoin silmistäsi
vanha narukeinu istuimena
toinen toiseemme kietoutuneina
rinta rintaa vasten,sylissäsi
käsi lämpimässä kädessäsi
minä tunsin sen koko kehollani
kuuman tunteen, ensiksi povellani -
ja suutelin, suutelin huuliasi
juovuin onnesta siinä polvellasi.
Join lemmen maljan huuliltasi
tunsin kiivaan sykkeen povessasi
kätes tiukemmin painui uumalleni
kuumat huulesi painuivat huulilleni
katosi kaikki ympäriltämme
emme kuunnelleet edes järkeämme
kun vasten toistamme painautuen
tunsimme kuinka voimistuen -
hyökyaaltona, kuohuna tunteiden
jäimme valtaan suuren rakkauden.
Join lemmen maljan huuliltasi
oman kuvani näin sinun silmissäsi
ja samoin sinä kuvaasi peilasit
kun minun silmiini katselit.
Vanha narukeinu jo lahoi pois
kuka siinä enää istunut ois
istuinlauta halki ja sammal pinta
sen peittona, sekö kaiken hinta
kun rakkauteen kerran antauduimme
narukeinun muisto, oodi rakkautemme.
Toivon ilman toivoa.
Uskon ilman uskoa.
Iloitsen ilman iloa..
Etsin vaikken löydä
Puhun ilman sanoja
Onni karkasi pois
Hipaksi minut jätti,
takaa olalle hipaisi
Pujahti nurkan taa
sieltä sitä nyt etsiä saa.