Lähihoitajan koulutuksessani mielenterveysasiat käytiin erikseen vain pintaraapaisuna pikakelauksella, vaikka psyykkisen ja sosiaalisen puolen huomiomista korostettiinkin melkein joka vaiheessa. Mielenterveysongelmat kuitenkin jäivät vieraiksi.
Nyt kun työskentelen "mielenterveysongelmaisten" nuorten kanssa sairaalassa, olen ihan hämmennyksissäni. Heillä jokaisella on täysin oma maailma, niin erilainen kuin minun maailmani. Jollekin ihmishengen arvo on pyöreä nolla, joku ei koe olevansa olemassa, jos häntä ei pidetä kädestä joka hetki. Miten sellaista ihmistä lähestytään? Miten ymmärretään jotakuta, joka herää yöllä itkien, kun näkee lohikäärmeitä? Miten voi suhtautua hoitajana aggressiiviseen ihmiseen, joka ei tee sitä tahallaan? Rangaistaan? Ei, se ei olisi reilua. Annetaan koko asian olla...? Ei, ei sekään auta, jos yritetään kuitenkin ohjata käyttäytymistä oikeaan suuntaan ja korostaa itsensä tuntemista ja hallintaa.
Joskus potilas kertoo tarinaa elämästää, ympäristöstään ja historiastaan. Tarina voi olla täydellistä puuta heinää, ilman järjen hiventäkään. Ehkä hän kertoo olleensa eilen käärme, tai että hänen isänsä kuulemma pitää puhelinyhteyttä saatanaan. Harhoihin ei saa mennä mukaan, mutta miten sanotaan pelästyneelle ja hädissään olevalle potilaalle, että hei kuule, äläpäs huoli; sinun maailmaasi ei ole olemassakaan!
Työ on joskus hoitajalle pelottavaa. Minua pelottaa ja surettaa nähdä ympärilläni se, mitä näen. Minua pelottaa, että en osaa auttaa tai toimia potilaan parhaaksi. Minua pelottaa toki myös fyysinen väkivalta, jonka kohteeksi saatan joutua. Minua pelottaa, että murrun sillä hetkellä, kuin potilas tarvitsisi minua eniten. Minua ei kuitenkaan pelota läheskään niin paljon, kuin potilasta.
Kaikki yhtään tarkemmat esimerkkini ovat keksittyjä salassapitovelvollisuuden vuoksi. Ne ovat kuitenkin hyvin vertailukelpoisia.
Nyt kun työskentelen "mielenterveysongelmaisten" nuorten kanssa sairaalassa, olen ihan hämmennyksissäni. Heillä jokaisella on täysin oma maailma, niin erilainen kuin minun maailmani. Jollekin ihmishengen arvo on pyöreä nolla, joku ei koe olevansa olemassa, jos häntä ei pidetä kädestä joka hetki. Miten sellaista ihmistä lähestytään? Miten ymmärretään jotakuta, joka herää yöllä itkien, kun näkee lohikäärmeitä? Miten voi suhtautua hoitajana aggressiiviseen ihmiseen, joka ei tee sitä tahallaan? Rangaistaan? Ei, se ei olisi reilua. Annetaan koko asian olla...? Ei, ei sekään auta, jos yritetään kuitenkin ohjata käyttäytymistä oikeaan suuntaan ja korostaa itsensä tuntemista ja hallintaa.
Joskus potilas kertoo tarinaa elämästää, ympäristöstään ja historiastaan. Tarina voi olla täydellistä puuta heinää, ilman järjen hiventäkään. Ehkä hän kertoo olleensa eilen käärme, tai että hänen isänsä kuulemma pitää puhelinyhteyttä saatanaan. Harhoihin ei saa mennä mukaan, mutta miten sanotaan pelästyneelle ja hädissään olevalle potilaalle, että hei kuule, äläpäs huoli; sinun maailmaasi ei ole olemassakaan!
Työ on joskus hoitajalle pelottavaa. Minua pelottaa ja surettaa nähdä ympärilläni se, mitä näen. Minua pelottaa, että en osaa auttaa tai toimia potilaan parhaaksi. Minua pelottaa toki myös fyysinen väkivalta, jonka kohteeksi saatan joutua. Minua pelottaa, että murrun sillä hetkellä, kuin potilas tarvitsisi minua eniten. Minua ei kuitenkaan pelota läheskään niin paljon, kuin potilasta.
Kaikki yhtään tarkemmat esimerkkini ovat keksittyjä salassapitovelvollisuuden vuoksi. Ne ovat kuitenkin hyvin vertailukelpoisia.
Vastaukset 14
Vanhimmat
aiheesta. Jos sinussa on viitseliäisyyttä niin, mene vähän aikaisemmin töihin ja koita saada juttutuokioita aikaiseksi. Hoitajilla, jotka vakituisesti työskentelevät tuollaisella osastolla on yleensä kokemusta ja tietoa...
Yritetty on, mutta kai nuo asiat pitää itse oppia ja oivaltaa, tulkita tilanteen mukaan. Ei niistä käsikirjaa ole. Joihinkin kysymyksiini olen saanut vastauksia, mutta suurimpaan osaan en. Aion vielä rassata heitä kysymyksilläni jatkossakin =)
Olet mari osittain oikeassa.Hoitajat ovat toistensa tukijoita. Vapaa-aikana näitä asioita ei saa missään tapauksessa alkaa miettimään. Potilaiden herättämät tunteet käydään keskustelemassa omassa työnohjauksessa tai palaverissa.Pyydä välittömästi itsellesi tukea työnohjauksen ja perehdytyksen nimissä niin saat apua muuten sairastut itse. Sellainen on normaali ja yleinen tapa toimia.
mäki oon lähihoitaja ja kävin mielenterveys ja päihdetyön koulutusohjelman. Siellä käsiteltiin mielenterveysongelmat tosi hyvin. Miksä oot tollases paikassa töissä jos oot ihan pihalla kaikesta (niinku näköjään oot)? ja minkä koulutsohjelman oot käyny? ehkä sun kannattas mennä töihin vaik päiväkotiin tai jonnekin missä on "terveitä" nuoria.
Niitä töitä otetaan, mitä saadaan, jos et ole vielä huomannut. Koulutusohjelmaa en ole vielä käynyt, joten se siitä.
Huomautat minun olevan "ihan pihalla kaikesta", mikä pitääkin paikkansa. Mutta toisten hoitajien kanssa jutellessa minulle on selvinnyt, että kirjatiedolla ei saa vastauksia esittämiini kysymyksiin. Todellista ymmärrystä ei voi lukea kirjasta, eikä aidosta suhtautumisesta pidetä tenttejä.
Tietysti mitä tarkempi alan koulutus on, sitä pidemmälle sillä pääsee, mutta silti jää vielä paljon auki. Mitä sinä sanoisit potilaalle, joka kertoo sinulle yöllä näkevänsä lohikäärmeitä? Rauhoitetaan, annetaan tarvittaessa "tarvittaessa-lääkkeitä"... mutta mitä sanoisit, miten olisit läsnä? Oppiiko sen koulussa?
Toimit juuri kuin sinun on käsketty toimia. Jos et ymmärrä asiakasta, tunget sen vain täyteen lääkkeitä kuten on tapana toimia näissä tilanteissa.
Se se helppoa olisikin, mutta onneksi tuolla ei kyllä toimita niin.
Kukaan ei usko!
No ei tietenkään usko, suomessa suljetaan silmät aina jos pitäisi katsoa peiliin.
ylilääkäri? Missäs oma peilisi on?
että kukaan
joka ei ole kokenut tätä
voi koskaan ymmärtää
tämä maailma
sattuu olemaan
koko elämä meille joillekkin
joskus on parempia aikoja
joskus ei
kuuntele
älä arvostele,
älä analysoi...
Kiitos! Tähän tähtään, mutta se ei aina riitä. Tekstisi oli kuitenkin helkkarin osuva, olettaisin... tietäähän minä en voi =)
ihan kirjoitin.
Hoidossa olen ollut.
Oma tahto siinä on se jonka avulla noustaan.
Lääkärin tehtävä on vaan olla siinä tukena,
ihmisenä johon luottaa.
Sellaiseen ei voi luottaa,
joka etsii kirjasta jotain järjellistä selitystä
jotain ihme sairauksien nimiä
ja kyselee vain "tyhmiä"
eikä kuuntele koko tarinaa.
On ihanaa jos saa itkeä ja nauraa
kertoa miltä tuntuu.