Lueskelin tässä lomani kuluksi erästä buddhalaisuutta käsittelevää kirjaa, ja siinä vakuutetaan, että itse Buddhakin on puhunut yksilöllisen tietoisuuden ja sen katoamattomuuden puolesta. (Olisipa mukava lukea tarkempia lainauksia tästä.)
Siis kun kuolemme, jokin yksilöllinen näkijä, kokija ja muistojen varasto siirtyy seuraavaan elämään.
Alempana toisessa keskustelussa on raapaistu tietoisuuden arvoitusta, mutta haluaisin aloittaa ihan uuden keskustelun yksilöllisestä tietoisuudesta, joka ei mahdu minun päähäni, sillä buddhalaisuushan tarmokkaasti kieltää kaiken erillisen ja yksilöllisen olemassaolon.
Onko tietoisuus siis poikkeus itsettömyysopista? Entä mitä eroa on yksilöllisellä tietoisuudella ja "sielulla"?
Siis kun kuolemme, jokin yksilöllinen näkijä, kokija ja muistojen varasto siirtyy seuraavaan elämään.
Alempana toisessa keskustelussa on raapaistu tietoisuuden arvoitusta, mutta haluaisin aloittaa ihan uuden keskustelun yksilöllisestä tietoisuudesta, joka ei mahdu minun päähäni, sillä buddhalaisuushan tarmokkaasti kieltää kaiken erillisen ja yksilöllisen olemassaolon.
Onko tietoisuus siis poikkeus itsettömyysopista? Entä mitä eroa on yksilöllisellä tietoisuudella ja "sielulla"?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mielestäni tärkeä ja vaikea kysymys, jota olen itsekin usein miettinyt. Buddhalaisuus on mielestäni siinä suhteessa ristiriitainen, että se toisaalta opettaa, että mitään ei ole olemassa itsenäisesti, vaan kaikki syntyy "keskinäisolemisessa", eräänlaisena kasautumana muista jo olemassaolevista asioista. Silti buddhalaisuuteen näyttää kuuluvan ajatus itsenäisestä tietoisuus-elementistä, joka jatkaa itsenäisesti kaikesta muusta riippumatonta olemassaoloaan ruumiin kuoleman jälkeen.
Ja kuitenkin toisaalta eräässä buddhalaisessa tekstissä, Visuddhimaggassa (kts. esim. Jack Kornfieldin "Buddhan opetuksia" -kirjasta s. 42-43) ruumista ja mieltä verrataan luuttuun ja säveliin. Kun luuttu hajoaa, ei säveliä enää ole missään - sävelet syntyivät vain luutun rakenteen ansiosta. Samoin kun ruumis hajoaa, ei tietoisuutta ole enää missään. Tämä Visuddhimaggan kohta näyttäisi puhuvan selkeästi tietoisuuden jatkumista vastaan.
Mielestäni yksilöllisen tietoisuuden ja "sielun" ero on se, että sanaan "sielu" usein liitetään ajatus jostain pysyvästä olemuksellisesta tekijästä. Buddhalaisuuden mukaan tietoisuus - kuten kaikki muukin olemassaoleva - on kuitenkin jatkuvassa muutoksen tilassa. Siten mitään pysyvää olemuksellista ydintä, "sielua", ei buddhalaisuuden mukaan ole.
Itse tällä hetkellä uskon, että ajatus tietoisuuden jatkumisesta ruumiin kuoleman jälkeen on ollut buddhalaisuudessa jonkinlainen suhteellisen totuuden opetus. Sen sijaan uskon, että puhuessaan kaiken pysymättömyydestä, minättömyydestä ja ykseydestä buddhalaisuus puhuu absoluuttisen totuuden tasolla.
Nähdäkseni vain energia itsessään on ja tulee aina olemaan. Sen luonto on luova, pysymätön ja positiivinen. Siksi se muuttuu ja saa jatkuvasti uusia muotoja. Mitään yksilöllistä, muista maailmankaikkeuden elementeistä erillistä tietoisuutta ei ole. Jos esimerkiksi ympärilläni olevat ruumistani ylläpitävät tekijät otetaan pois - happi, lämpö, ravinto jne. - ei tietoisuuttanikaan kohta ole enää missään. Tietoisuuteni oli olemassa vain näiden kaikkien asioiden ansiosta, mitään niistä erillistä yksilöllistä tietoisuutta ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Tietoisuuteni ei ole olemassa missään erityisessä paikassa, koska sen olemisen mahdollistavat elementit ovat kaikkialla. Ja sama pätee kaikkeen olemassaolevaan - kaikki syntyy vain riippuvaisena kaikesta muusta.
Mielestäni kaikki on vain osa kokonaisuutta, ja siksi viisas toimii aina kokonaisuutta ajatellen. Ajatus muusta erillään olevan yksilöllisen minän tai tietoisuuden olemassaolosta on juuri se perusharha, joka synnyttää kaiken psykologisen kärsimyksen - itsekkyyden, riistävän himon, vihan, ylpeyden jne. Tämä yksilöllisen minuuden ajatus sotii maailmankaikkeuden ykseyden totuutta vastaan ja siksi se aiheuttaa kaikkialla kärsimyksiä. Silti tämä harha syntyy helposti, koska elämä koetaan aina vain yksittäismuodossa, yksittäiseltä vaikuttavan olion ruumiin ja aivojen synnyttämänä kokemuksena. Valaistuminen on juuri se, että tämä harha loppuu ja aletaan elää ykseydestä, kokonaisuudesta käsin. Niin helppoa se on, just do it : )
Kiitos hyvästä vastauksestasi. Juuri noita seikkoja olen itsekin paljon pohdiskellut.
Meikäläinen on kallistumassa sille kannalle, että tämä joka päivä kokemamme yksilöllinen tietoisuutemme ei säily, kun ruumis tuhoutuu. Sen sijaan on olemassa jonkinlainen universaali kuolematon tietoisuus, josta omat yksilölliset tietoisuutemme ovat väliaikaisia heijastumia.
Kenties on olemassa vain Tyhjyys ja Mieli - ei muuta. Ilman Mieltä Tyhjyys olisi aidosti tyhjä (ei todellinen), ja ilman Tyhjyydestä spontaanisti syntyviä potentiaalisia "joitakin" ei Mielellä olisi mitään tiedostettavaa ja realisoitavaa. Näiden kahden vuorovaikutuksesta kaikki syntyy, ja ne ovat niin kietoutuneita toisiinsa, ettei niitä käy erottaminen.
> Ja kuitenkin toisaalta eräässä buddhalaisessa
> tekstissä, Visuddhimaggassa (kts. esim. Jack
> Kornfieldin "Buddhan opetuksia" -kirjasta s.
> 42-43) ruumista ja mieltä verrataan luuttuun ja
> säveliin. Kun luuttu hajoaa, ei säveliä enää ole
> missään - sävelet syntyivät vain luutun rakenteen
> ansiosta. Samoin kun ruumis hajoaa, ei
> tietoisuutta ole enää missään. Tämä Visuddhimaggan
> kohta näyttäisi puhuvan selkeästi tietoisuuden
> jatkumista vastaan.
Mainitsemasi Visuddhimaggan kohta on perin oleellinen tässä yhteydessä, mutta pieni tarkennus: se ei puhu tietoisuuden jatkumista vastaan sinänsä, vaan tietoisuuden *itseyttä* ja siten *yksilöllisen* tietoisuuden jatkumista vastaan.
Tämä on hyvin mielenkiintoinen kohta, joka mielestäni asettaa tavanomaisen käsityksen jälleensyntymisestä sangen epäilyttävään valoon. Mikä se on joka jälleensyntyy, jos luuttuvertauksen mukaan "kun soitto loppuu, se ei mene mihinkään paikkaan avaruudessa"?
Itseyttä ei nyt vaan ole. Ei missään muodossa, ja sillä siisti! "Ajatus siitä on virhe, ja koko olemassaolo yhtä tyhjä kuin vedessä kisailevat kuplat."
Aamen! Jos se nyt on kovinkaan osuva sana buddhalaisfoorumilla. Minusta kuitenkin näyttää siltä, että kytket tuossa tietoisuuden aika kiinteästi nimenomaan lihaan eli kehoon. Onko tietoisuus yksilön kehon ominaisuus, aivojen tai muun solukon toiminnan seurausta? Jolloin jos keho hajoaa ja solut kuolevat, tietoisuuskin hajoaa ja kuolee. Mutta jos se ei olekaan pelkästään fyysisen kehomme varassa, se voi jatkaa muuttumistaan kehon muuttumisesta irrallisenakin. (Toki se sitäkin on - on herkullista ja elämyksellistä ajatella ja kokea olevansa lihan ajattelua ja tunteita, lihan ja tuolin kosketusta, lämpötilan vaihtelua ihokarvoilla jne. Lihalla on värikäs tunne-elämä ja arvokkaita arvolatauksia.)
Siis perustekijöidemme hajotessa irralleen toisistaan ja maatuessa ne eivät välttämättä lakkaa vaan jatkavat edelleen olemistaan - mikäänhän ei katoa vaan muuttuu alituiseen muuksi, tyhjyyden muodot muuttuvat olosuhteiden muuttuessa. Joku perusmielitajunnanvirta joka ei hajoa kokonaan vaan jatkaa ja hakeutuu karman puitteissa aina eteenpäin ja muuttuu jatkuvasti?
Sogyal Rinpochen Tiibetiläisessä kirjassa elämästä ja kuolemasta kuvataan tajunnantiloja kuoleman prosessissa. Siinä kaikki on muutoksen tilassa ja hajoaa vaihe vaiheelta, kunnes yhdessä vaiheessa valkoinen valo, perustajunta välähtää esiin ennen bardotilaan siirtymistä. Mikä oikein havaitsee ja voi tunnistaa valkoisen tajunnan? Mikä sitten siirtyy kohti uutta syntymää tai valaistuu? Se tajunta itse ehkä? (Meditoidessa kokemukset minän laajentumisesta ympäristöön viittaavat mahdollisuuteen, että tietoisuus on laajempi kuin tavataan ajatella? Mikä tarkkailee mieltä meditaatiossa? Mikä välillä saa pieniä väläyksiä sulautumisesta/laajenemisesta/kahtiajaottomuudesta?)
Miksi tämä kysymys on mielelle ongelma? Ehkä juuri siksi, että niin sinnikkäästi oletamme jonkin pysyvän kiinteän minuuden tai hengen, joka rajoittuu yksilöksi jotenkin, vaikka sellaista ei siis ole. Sellaista ei ole nyt eikä kuoleman jälkeen.
Hirveän kiinnostavia asioita, joskin täysin turhauttavaa askartelua ja sotkemista minulle siksi etten ole lukenut ja käsittänyt varmaan nanomurto-osaakaan siitä mitä kaikkea aiheesta on jo tuhansien vuosien aikana ehditty perinpohjaisesti tietää ja sanoa. Mutta arvatakseni juuri tämänkaltaisten asioiden ruohonjuuripohdiskelu on tuonut minut buddhalaisuuden pariin, se kun tuntuu olevan huimasti pisimmälle perehtynyt tietotaitolähde tällä alalla. Juuri nyt yöpöydällä yksi suppea esitys mutta helmi kirjaksi, Dalailaman Kolme harjoitusta, jossa lueskelen juuri Ydinsutra-asioita tyhjyydestä ja muodosta.
jälleensyntymään saa minut kysymään:
Jos karma on yksilöllistä, jos kuolinhetken karma eli maailmaan tarrautumisen määrä saa aikaan jälleensyntymän (karman määrä määrännee millaisena jälleensyntymän tapahtuu), mikä on se käsitys jälleensyntymästä joka selittää karman ja samsaran ketjun ilman itseyttä?
Nuo pari jos-sanaa kertovat että en itsekään ole sitä mieltä mitä lauseet väittävät.
Asiat syntyvät jatkuvasti toisista asioista, mutta niillä ei ole omaa itsenäistä olemusta.
Asioiden syy-seuraussuhteita voidaan kutsua jälleensyntymiksi, karmaksi tai samsaran ketjuksi. Näiden kohteena ei kuitenkaan ole yksilö, vaan kokonaisuus, jonka Zen-buddhismi kiteyttää muotoon "ei-kaksi". Se ei ole kaksi, muttei myöskään oikeastaan yksi tai nolla (tyhjyys). Järki ei siihen pure.
Intuitiolla pitää ymmärtää vääräksi se harhaluulo, että havaitsemamme todellisuuden pitää olla joko yksi tai monta (tai tyhjä).
Intuitiolla voimme oivaltaa harhaluulon, siis sen mitä totuus *ei ole*, mutta harhaluulon vastakohta pakenee kaikkia käsitysyrityksiä. "Ne, joilla on suuri oivallus harhaluulosta, ovat buddhia. Ne, joilla on suuri harhaluulo oivalluksesta, ovat aistiolentoja. (Zen-mestari Dogen)"
tätä tutkin. Käyttämäsi sanat ovat selkeitä.
Vähän vaikea ymmärtää sinua.
Miksi tietoisuus olisi poikkeus itsettömyydestä? Nimenomaan itsettömyys on tietoisuutta. Se on puhdas tietoisuus, ilman mitään harhoja. Väärä samaistuminen on harhaa.
Spacemanin vastauksesta näkee selkeästi, että hän ymmärsi minua. Lue se, niin toivottavasti saat juonesta kiinni.
Tietoisuus voidaan ehkä tulkita poikkeukseksi itsettömyydestä juuri siksi, että jokin yksilöllinen tietoisuus ehkä säilyy, kun ruumis tuhoutuu.
Jos sanot, että itsettömyys on tietoisuutta, niin mitä sinun tämänhetkiselle yksilölliselle tietoisena olollesi tapahtuu kuoleman jälkeen?
Entä mihin "muistilokeroon" hyvät ja pahat tekosi "kiinnittyvät" tai "varastoituvat" jälleensyntymiä ajatellen, jos mitään yksilöllisiä muistilokeroita ei ole?
Itseänikin kiinnosti kovin tämä uudestisyntymisaihe jokin aika sitten, mutta eihän meillä ole mitään tietoa kuolemamme jälkeisestä elämästä.
Vrt. onko kasvilla, eläimellä tietoisuus, joka syntyy uudelleen, vai muuttuuko se yksinkertaisesti mullaksi ja taas elämänkiertokulkuun sitä myöden.
Ainoa mistä voimme tietää jotain on vain tämä hetki. Hyvä ja paha tekomme vaikuttavat tähän hetkeen ja tämä hetki taas tulevaisuuteen.
Ken osaa elää "nyt" ei haikaile tai mieti seuraavaa elämää tai hetkeä.
Kuoleman jälkeinen elämä... Minkä kuoleman? En ole koskaan syntynyt, joten tuskin kuolenkaan. Olen vain ilmentynyt menneiden sukupolvien, sadepisaroiden, auringonsäteiden, vehnänjyvien, autonrenkaiden, maitotölkkien ja punehtuvien poskien jatkumossa lähes 40 vuotta sitten. Syntymäpäivälläni ei ole erityistä merkitystä.
Ja kun "kuolen", jatkumo jatkuu kaiken sen kautta, johon olen ollut ja tulen olemaan kosketuksissa ennen kuolemaani. Lapseni ja heidän tulevat lapsensa, fossiilikivet Gotlannin rannikolla, taksikuski Singaporessa, sinä joka luet tätä, Jupiter, johon palaneen niskani lämpösäteilyä ensi kesänä karkaa. Eli periaatteessa elän ikuisesti aivan kaikessa, mitä maa päällään kantaa, ja kauempanakin. Eikä tarvitse edes odottaa kuolinpäivääni, vaan näin on jo tänään.
Tämä hetki liittyy asiaan siten, että ajan nuoli ainakin yhteen suuntaan on merkityksetön: Kaikki se mitä nyt olen, oli läsnä jo maailman alussa. Ja kaikki mitä tulee koskaan tulevaisuudessa tapahtumaan, on yhteydessä tämänhetkiseen minuun - valonnopeus (informaation maksiminopeus) varmuuden vuoksi huomioituna. Siis ainakin yhteen suuntaan kuljettuna aika ei ole mikään este, on vain "nyt", jossa teoillamme on merkitystä maailman tappiin asti.
Ajan nuolen toinen suunta? Kumpikin suunta taitaa olla omaa keksintöämme. Buddhan selitystä "Tämä on, koska tuo on" ei ehkä rajoita ajan kulkusuunta tai edes valonnopeus.